Raskauden tuomat ajatukset

Tämä aihe on ollut minulla valmiina luonnoksissa varmaan keväästä saakka. Miten onkin ollut niin vaikeaa istahtaa ja kirjoittaa ylös näitä ajatuksia. Tätä on jo useaan otteeseen toivottukin ja koska raskaus alkaa todellakin lähentyä loppuaan, on viimeistään nyt hyvä hetki tälle postaukselle!

Pitkään toivottu raskaus alkoi vihdoin alkuvuonna ja minä en sisäistänyt sitä. En sisäistänyt sitä moneen, moneen kuukauteen. Rakenneultran jälkeen aloin jo pikkuisen tajuamaan tilannetta, mutta vasta kun aloin tuntea liikkeitä tajusin että mahassa oikeasti kasvaa ihmisen alku. Siltikin ajatus siitä omasta lapsesta, joka tulisi asumaan meidän luokse, tuntui kaukaiselta. Toki koko ajan valmistauduttiin, mutta valmistauduttiin johonkin kaukaiseen.

Pelkoja minulla ei ole juurikaan ollut. Se on tuntunut oudolta. Olen vain ollut luottavaisin mielin, vaikka olenkin kaikki riskit tiedostanut. Aina jonkun etapin ylitettyämme olen ollut tietyllä tapaa helpottunut.

Kuva

Nyt ei enää puhutakaan mistään kovin kaukaisesta asiasta. Laskettuun aikaan on aikaa alle kuukausi ja tänään pyörähti käyntiin kolmaskymmenesseitsemäs raskausviikko! Käsittämätöntä...

Paniikkia minulle aiheuttaa lähinnä keskeneräinen lastenhuone, mutta tiedän että pärjäämme myös hetken ilman sitä. Jos niin nyt sattuisi käymään. Kesän alussa ajattelimme että vielä on runsaasti aikaa tehdä remonttia, mutta kappas kun se kesä menikin ohi ihan silmän räpäyksessä! Tai siltä se ainakin tuntuu.

Viime viikkojen aikana tuleva lapsi on alkanut oikeasti realisoitumaan, joten myös se on aiheuttanut pientä paniikinpoikasta.

"Mistä minä tiedän mitä pitäisi tehdä?"

"Olisiko pitänyt lukea jokin kirja?"

"Osaanko hoitaa omaa lastani?"

Kaikki lohduttavat että se tulee jokaiselle luonnostaan, mutta näin ensikertalaisena se tuntuu todella oudolta ajatukselta. Pitää vaan pystyä luottamaan itseensä ja tuohon mieheen. Toisinaan on varmempi olo, toisinaan taas ei...

Pikkuhiljaa alan jo odottaa vauvaa saapuvaksi. Haluaisin nähdä hänet! Kumpaa hän muistuttaa vai onko hän kenties tasainen sekoitus meitä molempia. Miltä MEIDÄN lapsi voikaan näyttää? Olen katsonut omia ja miehen vauvakuvia ja miettinyt sitä. Mutta lapsi on totta kai itsensä näköinen. Odotan hänen kasvuaan ja sitä kun huomaa kummalta hän perii luonnetta, kumpaa hän tottelee paremmin ja mitkä leikit häntä kiinnostaa. Odotan kaikkea!

Synnytystäkin odotan mielenkiinnolla, vaikka en tiedä oikeastaan mitä odottaa. Se on varmasti raju kokemus monessakin mielessä, mutta naisen keho on luotu siihen. Siihen tuntemattomaan on jotenkin helpompi hypätä.

Kuva

Vaikka raskausaikani on ollut melko vuoristorataa oireineen, voin silti rehellisesti sanoa että olen nauttinut tästä ajasta. Varsinkin nyt kun olo tuntuu todellakin vain paranevan kohti loppua! Toki tietyllä tavalla on tukalatkin oltavat, mutta tiedän että sellaista se on jokaisella ja sellaista sen kuuluukin olla. Joidenkin mielestä olen joutunut kestämään vaikka ja mitä, mutta itse taas ajattelen että olen päässyt aika helpolla.

En tiedä miten lapsettomuus on vaikuttanut raskausaikaan. Eihän minulla ole mitään vertailukohtaa. Voisin ajatella että pelottomuuteni on ainakin yksi lapsettomuuden tuotoksia. Ei enää vain jaksa tai osaa pelätä. On kokenut jo niin paljon, se turruttaa. Ja kuten olen monta kertaa kirjoittanutkin, lapsettomuus ei jätä minua ikinä. Koen edelleen ne samat tuskat kun luen blogeja, kirjoja tai katson jotain ohjelmaa. Tietää mitä se toinen käy läpi. En enää ajattele asiaa niin usein kuin ennen, mutta melko usein kuitenkin.

ps. Meidän vaunut saapuivat vihdoin viime viikolla monen mutkan kautta.