Voi olla että kaikki on vain omaa mielikuvituksen tuotetta, mutta tältä minusta on jo jonkin aikaa tuntunut. Viime aikoina olen alkanut erkaantumaan yhdestä hyvästä ystävästäni. Hän on asunut jo reilun vuoden kauempana opiskelemassa, siltikin yhteydenpito on ollut todella runsasta ja olen pystynyt puhumaan hänelle kaikesta (tai no, melkein kaikesta). Viime kuukausiin saakka. Nykyään olen väsynyt. Väsynyt siihen, että saan pelätä aina sanomisiani ja tekemisiäni, ettei hän vain suutu. Hän on alkanut enenmmän ja enemmän suuttumaan (minun mielestäni) turhista asioista. Ja tähän kun lisään tämän meidän tilanteen, minulle tulee todella paha mieli. Hän on ilmeisesti löytänyt opiskelija-vaihteensa eli juhlii ja opiskelee. Minä taas en jostain syystä jaksa juosta baareissa enää...
Tuntuu että meidän ajatusmaailmat ei enää kohtaa. Tämä kaikki voi tietenkin johtua myös siitä, etten pysty puhumaan meidän lapsettomuudesta. En halua, enkä vain osaa. En kenenkään kanssa. Ennen olin 100-varma että tämä ystäväni innostuu meidän vauva-uutisista ihan hirmuisesti. Enää en ole siitäkään niin varma. Patoan asioita itselleni (ja miehelle) ja kun joku menee ja suuttu jostain turhasta, tuntuu ettei se henkilö ymmärrä minua. Ja miten voisikaan.
Ikävä oravanpyörä. Olen kuitenkin päättänyt, että minun on pakko puhua tästä kaverini kanssa. Muuten en pysty enää viettämään aikaa hänen kanssaan...
Voi, ymmärrän niin hyvin tuntemuksesi ystävästä erkaantumisesta. Sinun ei tarvitse ottaa kantaaksesi vastuuta erkanemisesta. Kertominen tilanteestanne ainakin selventäisi ystävällesi mahdollista hiljaiseloa sinun puoleltasi. Itse olen huomannut, että tosiystävät ovat välillä taustalla, välillä enemmän framilla. Mutta suhde silti on ja pysyy.
VastaaPoistaKiitos kommentista. :) Pitää nyt harkita vielä... Toisaalta en edelleenkää halua että kukaan muu kuin nuo kaksi tietää. Toisaalta taas, se ehkä helpottaisi.
Poista