keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Suru. Vai eikö sittenkään?

Kai sitä ihminen kasvaa. Kasvaa ja oppii edes jollain tavalla hyväksymään oman tilanteensa.

Mahakuvat, raskausjutut, vauvat, toisten epätoivo... Niistä tulee niin paha mieli, joko omasta tai sen jonkun toisen puolesta. Useammin omasta, yllätys!

Vaikka kuinka tulisi paha mieli, surullinen olo, jostain ihmeestä pystyin vetämään mieleeni ajatuksen "mutta kyllä se meidän vuorokin vielä tulee". Ihan oikeasti pystyin siihen! Tosissani.

Eipä mulla muuta.

Kyllä se vuoro tulee vielä meille kaikille kun jaksaa uskoa.


4 kommenttia:

  1. Niinpä. Minäkin haluan vain kovasti uskoa siihen, että ihan varmasti,

    ihan varmasti vielä meillekin.

    Ihan varmasti vielä teillekin.

    On helpottavaa, että pystyy ajatella toiveikkaasti.

    VastaaPoista
  2. Samanlaisia ajatuksia löytyy minultakin :) Aina hetkittäin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pyrin nyt siihen, että nuo ajatukset olisi koko ajan saavutettavissa. :)

      Poista