Vauvakutsut vietetty

Minun vauvakutsuja vietettiin eilen. Ja kuten olin toivonut, päivä oli minulla etukäteen tiedossa ja sain osallistua vieraslistan tekoon.

Ihan minun näköiset kutsut, sopivasti ohjelmaa ja hyvät tarjoilut. Kakku oli upea!

Lahjoja tuli hurjasti ja seura oli mitä parhain. Mukava ilta.

Mutta vauvakutsuista löytyy enemmän juttua tuolta toisen blogin puolelta KLIK. :)

Neuvolan täyteinen päivä

Eilen tulikin neuvolan seinien sisällä vietettyä aikaa. Ensin terveydenhoitajan luona, sitten perhevalmennuksen synnytys II -osio. Oma terveydenhoitajani oli vihdoin palannut lomilta ja tulipa siellä taas vietettyä se perinteinen lähes tunnin juttutuokio. Kaiken yleisen höpinän lisäksi, kävimme läpi miten kuuluu toimia jos ei ole varma onko vauva liikkunut päivän aikana lainkaan tai vain kovin vähän. Muuten kaikki oli kuten ennenkin. Täplä viihtyy edelleen pää alaspäin ja on kasvanut hyvin, "oppikirjamaisesti" kuten terveydenhoitaja sanoi. ;) Minun painonnousu on tasaantunut ja olen tässä viime viikkoina huomannut, että paino ja oma kokoni eivät ole enää niin iso "ongelma" kuin esim. kuukausi sitten.

Kuva

Synnytysvalmennuksen toinen osio oli siis myös eilen, mies tuli sinne mukaan ilman sen suurempia mukinoita. Ja olihan tuo eilinen käynti parempi kuin ensimmäinen! Mutta jälleen kerran, enemmän asiaa äidille kuin isälle. Mikä on varmaan ihan loogistakin nyt kun järjellä ajattelee. No ainakin molemmat ovat ne jutut kuunnelleet eli kun toinen unohtaa jotain, niin toinen saattaa muistaa. Ja tuli siellä taas jotain uutta esiin.

Valmennuksen lopulla katsoimme videon nimeltään "Riittävän hyvä vanhemmuus". Tämäkin oli vuodelta 2003, mutta se sisälsi silti paljon hyviä ajatuksia: miten kehittää vauvan ja vanhempien vuorovaikutusta, mikä vaikuttaa vauvan itsetuntoon ja mitä on hyvä vanhemmuus. Ja ennen kaikkea: lapsi tarvitsee vain riittävän hyvät vanhemmat, ei ole olemassa täydellistä vanhemmuutta! Videolla oman näkemyksensä näihin asioihin esitti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Kuva

Jotenkin toivoin että nämä valmennukset herättäisivät minut siihen todellisuuteen, että synnyttää pitäisi, mutta eipä tuota herätystä ainakaan vielä ole tapahtunut. Terveydenhoitajallekin tästä puhuin, mutta hän sanoi että koska minua synnytys ei jännitä, en välttämättä tarvitse sellaista henkistä valmistautumista kuin jotkut muut tarvitsevat. Eli ilmeisesti ihan normaalia voi olla tämäkin. Kai tämä outo luottamuksen tunne (mikä on vallinnut minussa koko raskauden ajan) sitten vain jatkuu jatkumistaan. Luotan siihen, että tiedän koska pitää lähteä synnyttämään. Luotan siihen, että sairaalassa on osaava henkilökunta. Luotan siihen, että minulle kerrotaan mitä pitää tehdä. Luotan siihen, että mies on tukenani. Luotan siihen, että lapsi joka tapauksessa syntyy.

Ja tiedän sen, että liikaa ei kannata suunnitella!

Perhevalmennus, synnytys I

Tiistaina olimme ensimmäisessä synnytysvalmennuksessa. Miehen sain raahata sinne melkein väkisin, mutta eipä siellä mitään kovin erikoista kuitenkaan kerrottu. Asiat olivat ehkä enemmän äidille suunnattuja, kuten esim. puudutteet, synnytysasennot ja luonnolliset kivunlievitykset. Jotain uutta toki opin, mutta mielestämme esimerkiksi anatomia-asia oli aika turha. Mutta tulihan siellä kerrottua että missä kohtaa pitää lähteä sairaalaan ja milloin voi vielä odotella.

Ajattelin että kun tuonne valmennukseen menee, niin näkeepä ainakin oikein kunnollisen synnytysvideon! Pyh, pah. Miehen sanoin: "elokuvissa on nähty pahempaa". Video oli sentään vuodelta 2003 kätilöopistolta, mutta valmennuksen pitänyt terveydenhoitaja sanoi, että siinä oli sellaisia asioita mitä ei Satakunnan keskusairaalassa tehdä. Niitä käydään tarkemmin läpi ensi kerralla.

Kuva

Ensi kerralla käydään läpi sellaisia asioita mihin pystyy itse vaikuttamaan ja mitä käytännössä tapahtuu esimerkiksi synnytyksen jälkeen. Katsotaan nyt tuleeko mies mukaan, ajattelisin kuitenkin että ensi kerta on isälle tähdellisempi kuin tuo ensimmäinen kerta. Tai ainakin toivon niin!

Eilinen lääkäri

Eilen olin ylimääräisessä lääkärissä, nuo supistukset kun eivät ole yhtään helpottaneet ja viimeksi lääkäri sanoi, että jos kotona ei supista, niin voin mennä töihin. Noo, meillä on kolme eri neuvolalääkäriä jotka siis vaihtelevat vuoroviikoin. Kun pääsin odotushuoneeseen, näin heti että tällä kertaa onkin juuri se lääkäri, joka ei annan saikkua sitten millään ilveellä ja lähettää ennemmin vuodelepoon keskussairaalaan. Olen kuullut tämän todella monelta! Joten melkein jo arvasin oman käynnin lopputuloksen.

Kuva

Siis tämä lääkärihän on ihan ok mukava muuten, mutta kun hän kysyin vointia ja kerroin että edelleen vaan supistelee, niin kommentiksi sain "no niinhän se jo kuuluukin supistella". Totta juu, mutta entäs sitten kun ei pysty tekemään mitään sen kivun yllättäessä?

Kohdunsuulla ja -kaulalla kaikki edelleen lähtökuopissa, joten töihin lääkäri käski mennä kokeilemaan. Eikä sekään sinänsä haittaa, tykkäisin mennä töihin, mutta kun tiedän ettei siitä tule mitään. Miten voisi, kun en saa kotonakaan mitään tehtyä? Lähdin sitten hakemaan työvuorolistoja (en ollut niitäkään jaksanut pariin viikkoon hakea) ja kappas, pomo olikin ollut kaukaa viisas. Kahteen viikkoon minulle oli pistetty yksi viiden tunnin työvuoro. Eiköhän se vielä onnistu! Nyt vaan tulee todellakin se ongelma, ettei sitä rahaa tule mistään. Ei ole vuoroja, eikä sairaslomaa. Ja vaikka olisi sairaslomaa, niin vuorojen mukaan sitä palkkaa minulle töistä maksettaisiin. Onpas pirun ärsyttävä tilanne! Toki oman olotilan mukaan voin ottaa vastaan sairasloma-tuurauksia, mutta entäs jos en jaksakaan?

Ärrrr... Pitääkö tässä sitten vielä liittoon ilmoittautua osa-aikatyöttömäksi?

Masennuspelko

Aloitin masennuslääkityksen viime syksynä. Monet sen varmasti muistavat. Se oli minulle vaikea asia, mutta olen erittäin tyytyväinen että lääkitykseen kuitenkin suostuin. Lopetin lääkityksen heti varhaisultran jälkeen. Lopettaminen onnistui paremmin kuin osasin odottaakaan. En huomannut mitään vieroitusoireita, en muutoksia mielialassa. Toki juuri noihin aikoihin minulla oli muutenkin huonovointisuutta, joten mahdolliset vieroituksesta johtuvat pahoinvoinnit saattoivat myös sekoittua raskauspahoinvointiin.

Nyt olen tyytyväinen että pääsin lääkityksestä eroon. Sitten tuleekin se mutta. Kun olen kerran masentunut, pelkään sen tulevan helposti uudestaan. Synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä. En tiedä ja ei kai kukaan voi tietää, miten todennäköistä sen puhkeaminen on minun kohdalla. Jokainen varmasti haluaa ja aikoo olla lapselleen paras mahdollinen äiti, mutta entä jos tuntuukin että epäonnistuu. Ensisynnyttäjänä minulla voi olla todella väärisyneet suunnitelmat ja eihän lapsen kasvatusta voi kovin tarkasti edes suunnitella. Kaikki on niin paljon siitä lapsesta itsestään kiinni.

Kuva

Kun viime viikolla tapasimme neuvolakäynnin yhteydessä psykiatrisen sairaanhoitajan ja hänen kanssa jo nyt sovin että hän soittaa synnytyksen jälkeen, se helpottaa oloa vähän. Tiedän ettei ole sitä kynnystä, että pitäisi soittaa itse. Ja toki kerran masennuksen kokeneena, osaan ehkä huomata aikaisemmin jos oireilen. Samoin mieheni. Miehestä saan muutenkin niin paljon tukea ja hänelle pystyn nykyään puhumaan myös näistä masennusajatuksistani paljon avoimemmin. Eikä saa tietenkään unohtaa miestä, isilläkin kun voi ilmetä samankaltaista synnytyksen jälkeistä masennusta.

Kuva

Eiköhän me selvitä. Tavalla tai toisella. Mietityttää se siltikin.


Ps. ja asiasta kukkapurkkiin. Postailin tänään muutamia vauvanvaate-hankintoja tuonne Hiekkalaatikon reunalta -blogin puolelle. Mikäli jotain kiinnostaa.