Neuvolan täyteinen päivä

Eilen tulikin neuvolan seinien sisällä vietettyä aikaa. Ensin terveydenhoitajan luona, sitten perhevalmennuksen synnytys II -osio. Oma terveydenhoitajani oli vihdoin palannut lomilta ja tulipa siellä taas vietettyä se perinteinen lähes tunnin juttutuokio. Kaiken yleisen höpinän lisäksi, kävimme läpi miten kuuluu toimia jos ei ole varma onko vauva liikkunut päivän aikana lainkaan tai vain kovin vähän. Muuten kaikki oli kuten ennenkin. Täplä viihtyy edelleen pää alaspäin ja on kasvanut hyvin, "oppikirjamaisesti" kuten terveydenhoitaja sanoi. ;) Minun painonnousu on tasaantunut ja olen tässä viime viikkoina huomannut, että paino ja oma kokoni eivät ole enää niin iso "ongelma" kuin esim. kuukausi sitten.

Kuva

Synnytysvalmennuksen toinen osio oli siis myös eilen, mies tuli sinne mukaan ilman sen suurempia mukinoita. Ja olihan tuo eilinen käynti parempi kuin ensimmäinen! Mutta jälleen kerran, enemmän asiaa äidille kuin isälle. Mikä on varmaan ihan loogistakin nyt kun järjellä ajattelee. No ainakin molemmat ovat ne jutut kuunnelleet eli kun toinen unohtaa jotain, niin toinen saattaa muistaa. Ja tuli siellä taas jotain uutta esiin.

Valmennuksen lopulla katsoimme videon nimeltään "Riittävän hyvä vanhemmuus". Tämäkin oli vuodelta 2003, mutta se sisälsi silti paljon hyviä ajatuksia: miten kehittää vauvan ja vanhempien vuorovaikutusta, mikä vaikuttaa vauvan itsetuntoon ja mitä on hyvä vanhemmuus. Ja ennen kaikkea: lapsi tarvitsee vain riittävän hyvät vanhemmat, ei ole olemassa täydellistä vanhemmuutta! Videolla oman näkemyksensä näihin asioihin esitti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Kuva

Jotenkin toivoin että nämä valmennukset herättäisivät minut siihen todellisuuteen, että synnyttää pitäisi, mutta eipä tuota herätystä ainakaan vielä ole tapahtunut. Terveydenhoitajallekin tästä puhuin, mutta hän sanoi että koska minua synnytys ei jännitä, en välttämättä tarvitse sellaista henkistä valmistautumista kuin jotkut muut tarvitsevat. Eli ilmeisesti ihan normaalia voi olla tämäkin. Kai tämä outo luottamuksen tunne (mikä on vallinnut minussa koko raskauden ajan) sitten vain jatkuu jatkumistaan. Luotan siihen, että tiedän koska pitää lähteä synnyttämään. Luotan siihen, että sairaalassa on osaava henkilökunta. Luotan siihen, että minulle kerrotaan mitä pitää tehdä. Luotan siihen, että mies on tukenani. Luotan siihen, että lapsi joka tapauksessa syntyy.

Ja tiedän sen, että liikaa ei kannata suunnitella!

Masennuspelko

Aloitin masennuslääkityksen viime syksynä. Monet sen varmasti muistavat. Se oli minulle vaikea asia, mutta olen erittäin tyytyväinen että lääkitykseen kuitenkin suostuin. Lopetin lääkityksen heti varhaisultran jälkeen. Lopettaminen onnistui paremmin kuin osasin odottaakaan. En huomannut mitään vieroitusoireita, en muutoksia mielialassa. Toki juuri noihin aikoihin minulla oli muutenkin huonovointisuutta, joten mahdolliset vieroituksesta johtuvat pahoinvoinnit saattoivat myös sekoittua raskauspahoinvointiin.

Nyt olen tyytyväinen että pääsin lääkityksestä eroon. Sitten tuleekin se mutta. Kun olen kerran masentunut, pelkään sen tulevan helposti uudestaan. Synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä. En tiedä ja ei kai kukaan voi tietää, miten todennäköistä sen puhkeaminen on minun kohdalla. Jokainen varmasti haluaa ja aikoo olla lapselleen paras mahdollinen äiti, mutta entä jos tuntuukin että epäonnistuu. Ensisynnyttäjänä minulla voi olla todella väärisyneet suunnitelmat ja eihän lapsen kasvatusta voi kovin tarkasti edes suunnitella. Kaikki on niin paljon siitä lapsesta itsestään kiinni.

Kuva

Kun viime viikolla tapasimme neuvolakäynnin yhteydessä psykiatrisen sairaanhoitajan ja hänen kanssa jo nyt sovin että hän soittaa synnytyksen jälkeen, se helpottaa oloa vähän. Tiedän ettei ole sitä kynnystä, että pitäisi soittaa itse. Ja toki kerran masennuksen kokeneena, osaan ehkä huomata aikaisemmin jos oireilen. Samoin mieheni. Miehestä saan muutenkin niin paljon tukea ja hänelle pystyn nykyään puhumaan myös näistä masennusajatuksistani paljon avoimemmin. Eikä saa tietenkään unohtaa miestä, isilläkin kun voi ilmetä samankaltaista synnytyksen jälkeistä masennusta.

Kuva

Eiköhän me selvitä. Tavalla tai toisella. Mietityttää se siltikin.


Ps. ja asiasta kukkapurkkiin. Postailin tänään muutamia vauvanvaate-hankintoja tuonne Hiekkalaatikon reunalta -blogin puolelle. Mikäli jotain kiinnostaa.

Lapseton raskaana

Kaikesta huolimatta oikein mukavaa Lapsettomien lauantaina kaikille! Muistakaahan ettei se vanhemmuus ole jokaiselle itsestäänselvyys.

Minä jos joku sen tiedän. Nyt on varmaan hyvä päivä ja hetki kirjoitella omista ajatuksistani tämän raskauden suhteen. Näin lapsettoman näkökulmasta.

Kuva

Meillehän se plussa pärähti testiin tasan kahden vuoden ja neljän kuukauden yrityksen jälkeen. Meinasin ensin kirjoittaa että "päätteeksi", mutta kaikesta huolimatta en näe sitä suoranaiseksi päätteeksi millekään. No raskauden yritys päättyi ainakin siltiä erää, mutta muuten... Enpä tiedä.

Minun on vaikea mennä arvioimaan miten tämä raskaus tuntuisi erilaiselta, kuin miltä se olisi tuntunut jos olisin tullut helposti raskaaksi. Mutta se, että en oikein edelleenkään usko tai tunne kantavani lasta sisälläni, saattaa olla yksi sellainen asia mikä olisi eri tavalla toisenlaisessa tilanteessa. Näin ainakin uskon. Minua harmittaa suuresti, että pitkän odotuksen jälkeen minulla on näin epätodellinen olo! Tiedostan että syksyllä meitä onkin kolme ja kolmatta osapuolta varten on valmistauduttava. Tiedän että masussa kaikki on hyvin ja kaikki menee kuten pitääkin, mutta koska vatsani ole juurikaan vielä kasvanut, eikä mitään selkeitä liikkeitä ole havaittavissa, en vain ns. usko että olen raskaana. Tätä tunnetta on vaikea selittää. Ehkä sen ymmärtää vain jos on itse kokenut.

Nyt kun olen raskaana, olen törmännyt sellaisiin kommentteihin mitä pelkäsin, mutta jotenkin halusin uskoa ettei kukaan oikeasti voi ajatella niin. "Tuntuu hassulta, että ensin haaveilit lapsesta pitkään ja hartaasti, ja sitten yhtäkkiä kun olet raskaana niin alatkin ensimmäisenä miettimään omia tarpeitasi." Eli se että käännetään lapsettomuus minua vastaan ja koska olen lapseton, en saisi ajatella kuten muut raskaana olevat. Minun kuuluisi olla koko ajan onneni kukkuloilla, en saisi valittaa mistään ja loppu elämäni tulisi pyhittää vain ja ainoastaan tulevalle lapselleni. Koska olen sitä niiiiiiin hartaasti toivonut! Näin kärjistetysti. Yllätyin siitä, miten moni oikeasti ajattelee näin! Onneksi olen itse pitkään seurannut lapsettomuusblogeja ja niistä saanut todistaa monia mahtavia onnistumisia. Niiden avulla olen jo kauan ennen raskautta käsittänyt sen, ettei se lapsettomuus tee raskaudesta mitenkään erilaisempaa. Siis totta kai sitä varmasti osaa arvostaa eri tavalla, mutta muuten. Kaikki samat oireet, ajatukset ja kehon muutokset minäkin koen.

Sellaisen, joka ei ole lapsettomuutta kokenut, on turha tulla arvostelemaan ja samalla viitata lapsettomuuteen.

Kuva

 

Koen huonoa omatuntoa kun en ole edelleenkään itkenyt. Siis sen plussatestin jälkeen, silloinhan itkin ihan hullusti. En missään ultrassa, en kummallakaan kertaa kun olen kuullut sydänäänet. Herkistynyt toki olen nt-utrassa ja ekalla kerralla kun nuo sydänäänet kuulin, mutta päällimäisenä tunteena minulla on ollut suunnaton ilo. Olen vain hymyillyt, hymyillyt ja hymyillyt. Sitten luen muiden kokemuksia ja he itkevät onnesta. Tulee vain sellainen olo, ettenkö sitten ole yhtä onnellinen kuin he? Itkenhän minä pelkästä telkkariohjelmasta tai kauniista kappalleestakin.

Lapsettomuus ei ole helppoa kenellekään. Itselleni se, että syy oli oikeasti minussa, oli ja on edelleen vaikea asia käsitellä. Mutta työstän sitä ja olenkin päässyt asian käsittelyssä paljon eteenpäin. Toki tämä raskaus on auttanut siinäkin. En ole täysin epäonnistunut, vaan oikeasti kykenen tulemaan raskaaksi.

Kuva

Lapsettomuus tulee pysymään minun elämässä mukana aina. Enkä tiedä haluaisinko siitä enää edes eroon. Välillä se leima toki ärsyttää, mutta näitä leimoja saa eri asioista pitkin elämää. Lapsettomuus saattaa nousta taas elämässämme suuremmaksi asiaksi, jos päätämme joskus yrittää toista lasta. Mutta se on sitten taas oma tarinansa, minkä lopputulosta ei voi tietää. Pyrin omalta osaltani jakamaan tietoa lapsettomuudesta ja varsinkin endometrioosista, ne ovat minulle tärkeitä asioita. Tärkeitä ja tuntemattomia asioita.

Koen itseni kuitenkin onnekkaaksi. Vaikka kaksi vuotta on pitkä ja tuskainen aika, me selvisimme siitä ja ilmeisesti ihan onnellisella lopputuloksella. Kaikilla ei käy niin hyvä tuuri.

Muutoksia I



 

Eilen aamulla kun ajelin töihin, soi radiossa tämä biisi. Biisi, josta minulle tulee aina mieleen yhdet todella hauskat juhlat, missä tanssittiin tämän kappaleen tahdissa useaan otteeseen. Niin hauska ilta, siitäkin on jo aikaa.

 

Tulin sitten ajatelleeksi, että ovatko ne sellaiset illat nyt mennyttä aikaa?

 

En ole enää hetkeen jaksanut juosta baareissa. Parhaimmat juhlat ovat aina jonkun kaverin kotona, hyvällä porukalla ja kunhan äänentoisto toimii, kaikilla on kivaa ja juomaa riittää, niin se on varmasti onnistunut ilta.

 

Kuva

 

Voi olla että tällä tekstillä avaan sellaisen oven, mitä ei enää kiinni saa, mutta päätin ottaa sen riskin. Kuten aina. ;)

 

Tiedän että lapsellamme tulee olemaan monta yökyläilypaikkaa. Ainakin mummulat. Minkä ikäisenä lapsen voi (tai pystyy) jättämään ensimmäisen kerran yökylään? No se on varmasti lapsesta ja vanhemmista kiinni. Eli sellaista on turha suunnitella etukäteen. Mutta voiko esim. jo 2kk ikäisen lapsen jättää yökylään jos vain pystyy? En tiedä olenko itse vielä noin aikaisin valmis siihen, mutta olen ajatellut että ehkä siinä 4kk iässä voisi olla sopiva aika. Nyt ainakin tuntuu siltä.

 

Kuinka usein lapsi on soveliasta jättää yökylää, ettei saa paskamutsi-leimaa? Kaksi kertaa vuodessa, neljä? Kerran kuussa? Itse olen ajatellut jotain neljää-kuutta kertaa vuodessa, mutta tietenkin aina tarpeen tullen. Eli silloin kun on kutsuttu juhliin tai on itse järjestämässä juhlia tms. Toki kaikkiin juhliin ei ole pakko osallistua ja osassa voi vain käydä piipahtamassa lapsen kanssa tai ilman, mutta kuitenkin mennä lapsen kanssa yöksi kotiin.

 

Kun lapsi menee yökylään, koska hänet on haettava kotiin? Jos käykin niin, että vanhempien edellinen ilta venähti myöhäiseksi tai päänsärky vaivaa ja tekisi mieli nukkua vähän pidempään tai omien juhlien jäljitä kämppä kaipaisi siivousta, onko silti vain otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä hakeamaan se kullanmuru pois hoidosta jo klo 12? Sitten on vain kärsittävä väsymyksestä tai krapulasta sen lapsen seurassa tai aloitettava siivousurakka lapsen kanssa.

 

Kuva

 

Mitä nyt omia kavereitani olen seurannut, niin tälläinen lapsen seurassa kärsiminen on tosi yleistä ja itse en näe siinä oikein mitään järkeä. Toki jos on sovittu etukäteen että lapsi haetaan puolen päivän aikaan, niin tietenkin silloin se myös haetaan. Mutta jos on etukäteen sovittuna, että lapsi haetaan illalla, niin onko se silloin ok vai voittaako silläkin tuon kuuluisan paskamutsi-palkinnon?

 

Mutta vielä summa summa rum, oma ajatukseni tällä hetkellä:

 

Lapsen voisi viedä yökyläilemään ensimmäisen kerran n. 4 kk iässä, jos se vain onnistuu ja on tarvetta. Lapsen voi viedä yökyläilemään tarpeen mukaan n. 4-6 kertaa vuodessa, jotta vanhemmat pääsevät juhlimaan tai muuten viettämään kahdenkeskeistä iltaa (tämähän ei aina vaadi yökyläilyä). Ja jos on sovittuna, niin lapsen voi oikein hyvin hakea hoidosta vasta illemmalla kun on itse pirteä, kämppä siistinä yms.

 

 

Mutta olisi todella kiva kuulla teidän ASIALLISIA mielipiteitä asiasta! Ja vaikka ihan kokemuksiakin. Onko suunnitelmat toteutuneet yms?

Isyyslain uudistus

Kylläpä tuli hyvä mieli, kun aamulla lähes ensitöikseni avasin Ilta-Sanomien mobiilisovelluksen ja näin siellä uutisen mahdollisesta isyyslain muutoksesta!

Muutoksen tarkoituksena olisi helpottaa isyyden tunnustamista avoliitossa. Ensi viikolla julkaistavassa ehdotuksessa esitetään, että isyyden voisi tunnustaa (ainakin selkeissä tapauksissa) jo ennen lapsen syntymää neuvolakäynnin yhteydessä. Nykyäänhän avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen isyyden voi tunnustaa vasta kun lapsi on syntynyt ja äiti saa kutsun lastenvalvojan luo.

Tämä nykyinen käytäntö on minun (ja ilmeisesti aika monen muunkin) mielestä melko vanhanaikainen ja turhauttava. Tietyissä tapauksissa toki ymmärrettävä, mutta esimerkiksi meidän kohdalla se tuntuu todella tyhmältä. Joutuisimme siis vielä lapsettomuuden jälkeenkin todistelemaan että "juu-u, kyllä tämä mies se isä on". Tämä mies, jonka kanssa olen elänyt avoliitossa 4½ vuotta ja jonka kanssa yritin lasta yli 2 vuotta! Mutta mitähän tarkoittaa tuo "selkeä tapaus"?

Kuva



"Isyyslain muutoksella halutaan turvata lapsen asema esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa äiti kuolee synnytyksessä tai pian syntymän jälkeen, tai joissa isä kuolee tai sairastuu vakavasti pian vauvan syntymän jälkeen."

Joten siis minun puolesta tämä muutos olisi enemmän kuin tervetullut! Nyt vain toivotaan että ehdotus menee läpi ja muutos astuisi voimaan mahdollisimman pian.

Kuva

Jutun voit lukea kokonaisuudessan Helsingin Sanomien -sivuilta täältä.

Mitä mieltä olette, hyvä vai huono juttu?

Siitä minulle lapsi tai lähde menemään!

Olen viime aikoina törmännyt useasti ihmisiin, joita en vaan voi ymmärtää.

Ollaan valmiina hakemaan itselle uusi mies, mikäli lapsen saaminen ei tämänhetkisen miehen kanssa edes vuosien yrityksen jälkeen onnistu. Adoptio ei sovi kaikille, kaikille se ei jostain syystä ole edes mahdollinen vaihtoehto (ikä, terveys...).

En vaan tajua pienessä päässäni, miksi joku on edes hankkimassa lasta sen miehen kanssa, jos mies ei kuitenkaan ole pitämisen arvoinen ilman lasta?

Kelpaat kyllä isäksi, mutta jos se ei onnistu niin haen jonkun paremman.

En voisi ikinä kuvitellakaan vaihtavani miestäni toiseen! En ikinä, en missään tapauksessa!

kuva, kuva

Ennen kuin saan kauhean lynkkausjoukon perääni, teen vielä pari asiaa selväksi.

Jos pari jää kokonaan lapsettomaksi, se totta kai on suuri rasite ja haaste parille. Jotkut pääsevät siitä yli, jotkut päätyvät eroamaan. Tässä on kuitenkin se ero, että kumpikaan ei ole etukäteen päättänyt että miehen (tai naisen) voi "vaihtaa".

Jotkut kertovat miten heidän maailmansa romahtaisi jos eivät saisi lapsia. Miten heidän elämältä puuttuisi suunta. Itse en koe ihan näin. Jo pelkkä ajatus pysyvästä lapsettomuudesta sattuu ja ehdottomasti teen kaikkeni että omia lapsia saisin. Mutta uskon silti vakaasti, että löytäisimme mieheni kanssa elämään muuta sisältöä kunhan vain näemme vaivaa. En vain pysty ajattelemaan, että elämän ainoa tarkoitus olisi saada lapsia. Joskus ajattelin.

Jos kuitenkin jäämme kaksin, minä olen se joka joutuu elämään tietäen, että on minun vika ettei meille lapsia tullut.

Ehkä minä olenkin se kamala ihminen kun ajattelen näin.

Tässä taas pompin hiukan asiasta toiseen, mutta ehkä pointtini tuli esiin. Ehkä ei?

Mitä mieltä te olette?

Nimim. Lynkkausjoukkoa odotellessa...

Pelkoni on turhaa...

Sunnuntai. Olemme saunomassa kavereidemme luona. Mies käy kaksi vuotiaan kummipoikamme kanssa pesemässä pojan kädet ja kasvot. Sen jälkeen he juttelevat, pelleilevät, leikkivät... Minä seuraan vierestä. Voi kuinka ihana näky! <3

Syyllisyys. Se on minun vika. Minun kehossa on vika, jonka vuoksi miehestäni ei tule isää, vaikka hän sen ansaitsisi. Mitä enemmän kummipoikamme kasvaa, huomaan aina selkeämmin kuinka mieheni kaipaa omaa lasta. Lapsille piti tulla ikäeroa vain vuosi, tai siitä haaveiltiin.

Olen alkanut pelkäämään. Pelkäämään sitä, että en voi enää sanoa miehelle vastaan tai valittaa mistään. Nyt kun asiaa ajattelen, niin taidan tajuta mistä tämä pelko kumpuaa. Mies kärsii jo tarpeeksi. Ja minä taas... Minä olen se, kuka on koko ajan useammin pahalla päällä, surullinen, itkuinen... Jokin kaukainen voima saa minut ajattelemaan, että jos tämän kaiken lisäksi vielä valitan koko ajan, mies kyllästyy ja etsii jotain parempaa.

Maanantaina puhuin miehelle tästä pelostani. Hän vakuutti että pelkoni on turha, täysin turha. Totta kai se on! Saan minä hänelle valittaa jos jokin asia tökkii, ei sitä saisi pelätä.

Toki ymmärrän etten saisi itseäni näistä soimata, ei näille mitään voi.

Ajatuksia vain...

Ruma vauva?

PromotionalCodes.org.uk-sivuston tekemän kyselyn mukaan jopa 18% tuoreista vanhemmista pitää uutta lastaan rumana. Näistä 18%:sta vain yksi kymmenestä kertoo asiasta muille kuin puolisolleen. Noin puolet kertovat mietteistään puolisollensa.

Tälläinen on toki ymmärrettävää. Miltä se mahtaakaan tuntua, kun toiset vanhemmat kehuvat kuinka kauniita heidän vauvansa ovat ja näet sen toki itsekin, mutta et koe samoin omasta lapsestasi? Kurjaa, mutta näin se asia vain joskus on. Tiedän omasta lähipiiristänikin tapauksia, joissa äiti on ollut vauvan synnyttyä sitä mieltä että lapsi on ruma. Näistäkin vauvoista on kyllä kasvanut oikein kauniita/komeita lapsia, viis siitä miltä he ovat pieninä näyttäneet.

Onko se sitten tabu? Eikö tuore vanhempi saa sanoa todellisia tunteitaan vauvansa ulkonäöstä? Tällä hetkellä tuollainen "valehtelu" tai "asian kieltäminen" tuntuu minun mielestä todella tekopyhältä. En tietenkään tarkoita sitä, että pystyisin ikinä (tai ainakaan ihan hetkeen) sanomaan suoraan "meidän vauva on ruma", vaan voisin ehkä kiertää asiaa hieman. "Meidän vauva ei ole se kaikkein suloisin."

"Se ei vaan ole asia, jota pystyy ikinä myöntämään kenellekään ja takuulla loukkaannut, jos joku edes viitsii mainita, että lapsesi ei ole kaunis" kertoi kyselyyn osallistunut, nimettömänä pysynyt isä.

Noin se vaan taitaa mennä. Aika näyttää miltä meidän vauvan tulee näyttämään. Ja pitää muistaa, että näistä luvuista huolimatta 82% pitää lastaan kauniina. :)

Kuva ja juttu täältä

Tunnetko sinä jonkun joka pitää tai on pitänyt lastaan rumana?

Onko näin käynyt sinulle?

Miten asia on ilmennyt / miten siitä on päässyt yli?

Äitiyspakkaukselle uusi nimi?

Jahas, jahas. Peruspalvaluministeri Maria Guzenina-Richardson lupasi eilen suorassa tv-lähetyksessa ajaa äitiyspakkauksen nimenvaihtoa. Hänen mielestään nimen tulisi olla perhepakkaus.

Studiossa esitettiin käsiäänestys-osiossa kysymys: onko perinteinen äitiyspakkaus vanhentunut nimi ja pitäisikö nimi vaihtaa? Lähes kaikki studiossa olleet nostivat kätensä nimen vaihdon puolesta.

Ex-ministeri Eeva Kuuskoski-Vikatmaan mielestä pakkauksen nimen tulisi olla isän ja äidin pakkaus. Hänen mielestään isät eivät usko pakkauksen olevan myös heille, jos sen nimi olisi vanhempainpakkaus. Tätä en ymmärrä? Eikö isät muka tajua olevansa lapsen vanhempia? Hmm...

Noh, mitäs mieltä olette? Onko vanha nimi hyvä vai pitäisikö se muuttaa?
Isän ja äidin pakkaus?
Perhepakkaus?
Vanhempainpakkaus?
Vai jotain muuta?

Minun mielestä nimeä ei ole kovin tarpeellista muuttaa, mutta jos se muutettaisiin, kannattaisin uudeksi nimeksi vanhempainpakkausta.

Minä bongasin uutisen Iltalehden sivuilta.

Miksi miehet on niin vaikeita?

Vai olemmeko me naiset niitä vaikeita, emmekä vaan tajua sitä? :D Minulla ei ole juurikaan kokemusta miten muiden yrittävien pariskuntien miesosapuoli osoittaa pettymystään, innostustaan tai mitä vain tuntemuksia tätä yritystä kohtaan. KaksPlussan palstalta olen vain saanut sellaisen käsityksen, että kaikki ne on samanlaisia tuppisuita. Tai no, samanlaisia ja samanlaisia. ;)

Minun on ainakin todella vaikea saada tuolta miehekkeeltäni juuri mitään kommenttia tai mielipidettä, oikeastaan mistään asiasta. Varsinkaan tästä kovasti pitkittyneestä yrityksestä. Viime aikoina tämä asia on kyllä selvästi alkanyt painaa myös häntä, sillä näitä kommentteja on alkanut tulla ihan hänen omasta toimesta. Hän on tsempannut minua eritavalla kun olen romahtanut tädin saapuessa tai negatestin tehdessäni, häneltä on tullut jopa pariin kertaan muiden ihmisten seurassa kommentteja siitä miten jotkut vaan saavat niitä lapsia helposti ymym.

Esimerkiksi eilen illalla kävi taas näin ja on ihan uskomatonta miten helpottunut olo itselle tulee, kun huomaa sen, ettei tämä ole miehellekään helppoa. Olimme istuskelemassa pubissa (minä kuskina) parin kaverimme kanssa, kun jostain jotenkin aiheeseen liittyen yksi kaverimme sanoi että hänen ex odottaa muuten jo toista lastaan nykyisen miehensä kanssa. He ovat siis olleet yhdessä ehkä 2 vuotta. Siinä sitten vain todettii, että he eivät sitten aikaile yhtään ja mieheni tokaisi ensin jotain "siemenlinko"-tyylistä huumori-kommenttia ja sen jälkeen "niin, kaikilta se ei vaan suju ihan noin helposti". Tämä kaverimme meni kyllä vähän oudoksi eli voi olla että alkoi jopa epäilemään jotain. Aivan sama minulle tässä vaiheessa! Ja no, voihan olla että mieheni on hänelle kertonut yrityksestä, olenhan antanut luvan tällä kaverille kertoa. Pitääpä kysyä. :D

Mutta niin se kai menee, miesten tunteet tähän yritykseen tulee paljon jäljessä meidän naisien tunteisiin verrattuna. Siinä vaiheessa kun nainen jo on luovuttamassa, mies vasta alkaa ajatella sitä mahdollisuutta "entä jos me emme saakaan lasta".