Äidinrakkaus

Tämä tulee olemaan tämän blogin toiseksi viimeinen postaus. Pieni ennakkovaroitus vain teille rakkaat lukijat. Ja voi kauhistus, tätäkin olen yrittänyt rustata kokoon varmaan viikon ajan!

Haluan vielä kirjoittaa ajatuksiani ja kokemuksiani tästä kuuluisasta äidinrakkaudesta. Uskoisin että se herättää monenlaisia tunteita, ajatuksia, ennakkoluuloja, odotuksia...

Mitä sitten odotin? Odotin että pojan synnyttyä kokisin rakkauden tunneryöppynä. Odotin jotain todella vahvaa ja odottamatonta fiilistä. Sellainen tuulahdus kehon läpi tai jotain vastaavaa...

Mutta ei. Kun pojan ensikerran näin, tiesin että hän on juuri se meidän poika. Ei kenekään muun. En kokenut mitään suurta huumaa. En toki siinä hetkessä sitä odottanutkaan, enkä koko asiaa ajatellut. Koko käsite "äidinrakkaus" tuli mieleeni vasta pari päivää synnytyksen jälkeen.

Kuva

Ensin ajattelin että kuulunko nyt näihin äiteihin joille se tunne tulee vasta myöhemmin? Ajattelin niin, koska luulin että minulle kuuluisi tulla jokin selvä yllättävä tunne. Mutta sitten kun asiaa tarkemmin ajattelin, tiesin ja tunsin että se rakkaus kyllä on koko ajan olemassa. Kyllä minä lastani rakastan ja olen koko ajan rakastanut.

Minun kohdalla se rakkaus joko oli koko ajan olemassa tai se oli kasvanut ja kehittynyt raskauden aikana niille uomille, kuin mitä se pojan syntyessä oli.

Kun poika oli noin tunnin ikäinen, en enää voinut ajatella elämää ilman häntä.

Äidinrakkaus ei ollut minun kohdalla mitään sellaista, mitä odotin. Mutta olemassa se on ja vahvana. Sitä on vaikea selittää ja jokainen kokee sen varmasti omalla tavallaan! <3

Kuva

Neuvolan täyteinen päivä

Eilen tulikin neuvolan seinien sisällä vietettyä aikaa. Ensin terveydenhoitajan luona, sitten perhevalmennuksen synnytys II -osio. Oma terveydenhoitajani oli vihdoin palannut lomilta ja tulipa siellä taas vietettyä se perinteinen lähes tunnin juttutuokio. Kaiken yleisen höpinän lisäksi, kävimme läpi miten kuuluu toimia jos ei ole varma onko vauva liikkunut päivän aikana lainkaan tai vain kovin vähän. Muuten kaikki oli kuten ennenkin. Täplä viihtyy edelleen pää alaspäin ja on kasvanut hyvin, "oppikirjamaisesti" kuten terveydenhoitaja sanoi. ;) Minun painonnousu on tasaantunut ja olen tässä viime viikkoina huomannut, että paino ja oma kokoni eivät ole enää niin iso "ongelma" kuin esim. kuukausi sitten.

Kuva

Synnytysvalmennuksen toinen osio oli siis myös eilen, mies tuli sinne mukaan ilman sen suurempia mukinoita. Ja olihan tuo eilinen käynti parempi kuin ensimmäinen! Mutta jälleen kerran, enemmän asiaa äidille kuin isälle. Mikä on varmaan ihan loogistakin nyt kun järjellä ajattelee. No ainakin molemmat ovat ne jutut kuunnelleet eli kun toinen unohtaa jotain, niin toinen saattaa muistaa. Ja tuli siellä taas jotain uutta esiin.

Valmennuksen lopulla katsoimme videon nimeltään "Riittävän hyvä vanhemmuus". Tämäkin oli vuodelta 2003, mutta se sisälsi silti paljon hyviä ajatuksia: miten kehittää vauvan ja vanhempien vuorovaikutusta, mikä vaikuttaa vauvan itsetuntoon ja mitä on hyvä vanhemmuus. Ja ennen kaikkea: lapsi tarvitsee vain riittävän hyvät vanhemmat, ei ole olemassa täydellistä vanhemmuutta! Videolla oman näkemyksensä näihin asioihin esitti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Kuva

Jotenkin toivoin että nämä valmennukset herättäisivät minut siihen todellisuuteen, että synnyttää pitäisi, mutta eipä tuota herätystä ainakaan vielä ole tapahtunut. Terveydenhoitajallekin tästä puhuin, mutta hän sanoi että koska minua synnytys ei jännitä, en välttämättä tarvitse sellaista henkistä valmistautumista kuin jotkut muut tarvitsevat. Eli ilmeisesti ihan normaalia voi olla tämäkin. Kai tämä outo luottamuksen tunne (mikä on vallinnut minussa koko raskauden ajan) sitten vain jatkuu jatkumistaan. Luotan siihen, että tiedän koska pitää lähteä synnyttämään. Luotan siihen, että sairaalassa on osaava henkilökunta. Luotan siihen, että minulle kerrotaan mitä pitää tehdä. Luotan siihen, että mies on tukenani. Luotan siihen, että lapsi joka tapauksessa syntyy.

Ja tiedän sen, että liikaa ei kannata suunnitella!

Masennuspelko

Aloitin masennuslääkityksen viime syksynä. Monet sen varmasti muistavat. Se oli minulle vaikea asia, mutta olen erittäin tyytyväinen että lääkitykseen kuitenkin suostuin. Lopetin lääkityksen heti varhaisultran jälkeen. Lopettaminen onnistui paremmin kuin osasin odottaakaan. En huomannut mitään vieroitusoireita, en muutoksia mielialassa. Toki juuri noihin aikoihin minulla oli muutenkin huonovointisuutta, joten mahdolliset vieroituksesta johtuvat pahoinvoinnit saattoivat myös sekoittua raskauspahoinvointiin.

Nyt olen tyytyväinen että pääsin lääkityksestä eroon. Sitten tuleekin se mutta. Kun olen kerran masentunut, pelkään sen tulevan helposti uudestaan. Synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä. En tiedä ja ei kai kukaan voi tietää, miten todennäköistä sen puhkeaminen on minun kohdalla. Jokainen varmasti haluaa ja aikoo olla lapselleen paras mahdollinen äiti, mutta entä jos tuntuukin että epäonnistuu. Ensisynnyttäjänä minulla voi olla todella väärisyneet suunnitelmat ja eihän lapsen kasvatusta voi kovin tarkasti edes suunnitella. Kaikki on niin paljon siitä lapsesta itsestään kiinni.

Kuva

Kun viime viikolla tapasimme neuvolakäynnin yhteydessä psykiatrisen sairaanhoitajan ja hänen kanssa jo nyt sovin että hän soittaa synnytyksen jälkeen, se helpottaa oloa vähän. Tiedän ettei ole sitä kynnystä, että pitäisi soittaa itse. Ja toki kerran masennuksen kokeneena, osaan ehkä huomata aikaisemmin jos oireilen. Samoin mieheni. Miehestä saan muutenkin niin paljon tukea ja hänelle pystyn nykyään puhumaan myös näistä masennusajatuksistani paljon avoimemmin. Eikä saa tietenkään unohtaa miestä, isilläkin kun voi ilmetä samankaltaista synnytyksen jälkeistä masennusta.

Kuva

Eiköhän me selvitä. Tavalla tai toisella. Mietityttää se siltikin.


Ps. ja asiasta kukkapurkkiin. Postailin tänään muutamia vauvanvaate-hankintoja tuonne Hiekkalaatikon reunalta -blogin puolelle. Mikäli jotain kiinnostaa.

Lapseton raskaana

Kaikesta huolimatta oikein mukavaa Lapsettomien lauantaina kaikille! Muistakaahan ettei se vanhemmuus ole jokaiselle itsestäänselvyys.

Minä jos joku sen tiedän. Nyt on varmaan hyvä päivä ja hetki kirjoitella omista ajatuksistani tämän raskauden suhteen. Näin lapsettoman näkökulmasta.

Kuva

Meillehän se plussa pärähti testiin tasan kahden vuoden ja neljän kuukauden yrityksen jälkeen. Meinasin ensin kirjoittaa että "päätteeksi", mutta kaikesta huolimatta en näe sitä suoranaiseksi päätteeksi millekään. No raskauden yritys päättyi ainakin siltiä erää, mutta muuten... Enpä tiedä.

Minun on vaikea mennä arvioimaan miten tämä raskaus tuntuisi erilaiselta, kuin miltä se olisi tuntunut jos olisin tullut helposti raskaaksi. Mutta se, että en oikein edelleenkään usko tai tunne kantavani lasta sisälläni, saattaa olla yksi sellainen asia mikä olisi eri tavalla toisenlaisessa tilanteessa. Näin ainakin uskon. Minua harmittaa suuresti, että pitkän odotuksen jälkeen minulla on näin epätodellinen olo! Tiedostan että syksyllä meitä onkin kolme ja kolmatta osapuolta varten on valmistauduttava. Tiedän että masussa kaikki on hyvin ja kaikki menee kuten pitääkin, mutta koska vatsani ole juurikaan vielä kasvanut, eikä mitään selkeitä liikkeitä ole havaittavissa, en vain ns. usko että olen raskaana. Tätä tunnetta on vaikea selittää. Ehkä sen ymmärtää vain jos on itse kokenut.

Nyt kun olen raskaana, olen törmännyt sellaisiin kommentteihin mitä pelkäsin, mutta jotenkin halusin uskoa ettei kukaan oikeasti voi ajatella niin. "Tuntuu hassulta, että ensin haaveilit lapsesta pitkään ja hartaasti, ja sitten yhtäkkiä kun olet raskaana niin alatkin ensimmäisenä miettimään omia tarpeitasi." Eli se että käännetään lapsettomuus minua vastaan ja koska olen lapseton, en saisi ajatella kuten muut raskaana olevat. Minun kuuluisi olla koko ajan onneni kukkuloilla, en saisi valittaa mistään ja loppu elämäni tulisi pyhittää vain ja ainoastaan tulevalle lapselleni. Koska olen sitä niiiiiiin hartaasti toivonut! Näin kärjistetysti. Yllätyin siitä, miten moni oikeasti ajattelee näin! Onneksi olen itse pitkään seurannut lapsettomuusblogeja ja niistä saanut todistaa monia mahtavia onnistumisia. Niiden avulla olen jo kauan ennen raskautta käsittänyt sen, ettei se lapsettomuus tee raskaudesta mitenkään erilaisempaa. Siis totta kai sitä varmasti osaa arvostaa eri tavalla, mutta muuten. Kaikki samat oireet, ajatukset ja kehon muutokset minäkin koen.

Sellaisen, joka ei ole lapsettomuutta kokenut, on turha tulla arvostelemaan ja samalla viitata lapsettomuuteen.

Kuva

 

Koen huonoa omatuntoa kun en ole edelleenkään itkenyt. Siis sen plussatestin jälkeen, silloinhan itkin ihan hullusti. En missään ultrassa, en kummallakaan kertaa kun olen kuullut sydänäänet. Herkistynyt toki olen nt-utrassa ja ekalla kerralla kun nuo sydänäänet kuulin, mutta päällimäisenä tunteena minulla on ollut suunnaton ilo. Olen vain hymyillyt, hymyillyt ja hymyillyt. Sitten luen muiden kokemuksia ja he itkevät onnesta. Tulee vain sellainen olo, ettenkö sitten ole yhtä onnellinen kuin he? Itkenhän minä pelkästä telkkariohjelmasta tai kauniista kappalleestakin.

Lapsettomuus ei ole helppoa kenellekään. Itselleni se, että syy oli oikeasti minussa, oli ja on edelleen vaikea asia käsitellä. Mutta työstän sitä ja olenkin päässyt asian käsittelyssä paljon eteenpäin. Toki tämä raskaus on auttanut siinäkin. En ole täysin epäonnistunut, vaan oikeasti kykenen tulemaan raskaaksi.

Kuva

Lapsettomuus tulee pysymään minun elämässä mukana aina. Enkä tiedä haluaisinko siitä enää edes eroon. Välillä se leima toki ärsyttää, mutta näitä leimoja saa eri asioista pitkin elämää. Lapsettomuus saattaa nousta taas elämässämme suuremmaksi asiaksi, jos päätämme joskus yrittää toista lasta. Mutta se on sitten taas oma tarinansa, minkä lopputulosta ei voi tietää. Pyrin omalta osaltani jakamaan tietoa lapsettomuudesta ja varsinkin endometrioosista, ne ovat minulle tärkeitä asioita. Tärkeitä ja tuntemattomia asioita.

Koen itseni kuitenkin onnekkaaksi. Vaikka kaksi vuotta on pitkä ja tuskainen aika, me selvisimme siitä ja ilmeisesti ihan onnellisella lopputuloksella. Kaikilla ei käy niin hyvä tuuri.

Muutoksia I



 

Eilen aamulla kun ajelin töihin, soi radiossa tämä biisi. Biisi, josta minulle tulee aina mieleen yhdet todella hauskat juhlat, missä tanssittiin tämän kappaleen tahdissa useaan otteeseen. Niin hauska ilta, siitäkin on jo aikaa.

 

Tulin sitten ajatelleeksi, että ovatko ne sellaiset illat nyt mennyttä aikaa?

 

En ole enää hetkeen jaksanut juosta baareissa. Parhaimmat juhlat ovat aina jonkun kaverin kotona, hyvällä porukalla ja kunhan äänentoisto toimii, kaikilla on kivaa ja juomaa riittää, niin se on varmasti onnistunut ilta.

 

Kuva

 

Voi olla että tällä tekstillä avaan sellaisen oven, mitä ei enää kiinni saa, mutta päätin ottaa sen riskin. Kuten aina. ;)

 

Tiedän että lapsellamme tulee olemaan monta yökyläilypaikkaa. Ainakin mummulat. Minkä ikäisenä lapsen voi (tai pystyy) jättämään ensimmäisen kerran yökylään? No se on varmasti lapsesta ja vanhemmista kiinni. Eli sellaista on turha suunnitella etukäteen. Mutta voiko esim. jo 2kk ikäisen lapsen jättää yökylään jos vain pystyy? En tiedä olenko itse vielä noin aikaisin valmis siihen, mutta olen ajatellut että ehkä siinä 4kk iässä voisi olla sopiva aika. Nyt ainakin tuntuu siltä.

 

Kuinka usein lapsi on soveliasta jättää yökylää, ettei saa paskamutsi-leimaa? Kaksi kertaa vuodessa, neljä? Kerran kuussa? Itse olen ajatellut jotain neljää-kuutta kertaa vuodessa, mutta tietenkin aina tarpeen tullen. Eli silloin kun on kutsuttu juhliin tai on itse järjestämässä juhlia tms. Toki kaikkiin juhliin ei ole pakko osallistua ja osassa voi vain käydä piipahtamassa lapsen kanssa tai ilman, mutta kuitenkin mennä lapsen kanssa yöksi kotiin.

 

Kun lapsi menee yökylään, koska hänet on haettava kotiin? Jos käykin niin, että vanhempien edellinen ilta venähti myöhäiseksi tai päänsärky vaivaa ja tekisi mieli nukkua vähän pidempään tai omien juhlien jäljitä kämppä kaipaisi siivousta, onko silti vain otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä hakeamaan se kullanmuru pois hoidosta jo klo 12? Sitten on vain kärsittävä väsymyksestä tai krapulasta sen lapsen seurassa tai aloitettava siivousurakka lapsen kanssa.

 

Kuva

 

Mitä nyt omia kavereitani olen seurannut, niin tälläinen lapsen seurassa kärsiminen on tosi yleistä ja itse en näe siinä oikein mitään järkeä. Toki jos on sovittu etukäteen että lapsi haetaan puolen päivän aikaan, niin tietenkin silloin se myös haetaan. Mutta jos on etukäteen sovittuna, että lapsi haetaan illalla, niin onko se silloin ok vai voittaako silläkin tuon kuuluisan paskamutsi-palkinnon?

 

Mutta vielä summa summa rum, oma ajatukseni tällä hetkellä:

 

Lapsen voisi viedä yökyläilemään ensimmäisen kerran n. 4 kk iässä, jos se vain onnistuu ja on tarvetta. Lapsen voi viedä yökyläilemään tarpeen mukaan n. 4-6 kertaa vuodessa, jotta vanhemmat pääsevät juhlimaan tai muuten viettämään kahdenkeskeistä iltaa (tämähän ei aina vaadi yökyläilyä). Ja jos on sovittuna, niin lapsen voi oikein hyvin hakea hoidosta vasta illemmalla kun on itse pirteä, kämppä siistinä yms.

 

 

Mutta olisi todella kiva kuulla teidän ASIALLISIA mielipiteitä asiasta! Ja vaikka ihan kokemuksiakin. Onko suunnitelmat toteutuneet yms?

Ihastuttaa ja vihastuttaa

Tv-sarja Erilaiset äidit tulee taas, tällä kertaa AVA-kanavalla. Ensimmäinen jakso tulee 9.9. klo 21.00. Vappu Pimiän "saappaisiin" astuu Pipsa Hurmerinta. Katsoin ensimmäisen kauden kokonaan ja tarkoitus olisi katsoa myös tämä toinen.

Jotkut kokevat tälläisen sarjan seuraamisen itsensä kiusaamiseksi ja sitä se ehkä vähän onkin. Mutta vaikka sarjan ensimmäisen tuotantokausi niin ihastutti kuin vihastuttikin minua, pidin siitä silti ja halusin ihan ehdottomasti nähdä jokaisen jakson.

Ensimmäisestä kaudesta jäi mieleeni muutamakin perhe, joita en voi edelleenkään ymmärtää. Voihan se olla, että heidän elämänsä kuvattiin vääristellen, mutta se riski siinä on kun lähtee mukaan tälläiseen tv-sarjaan. Minua ei saisi tv-kameran eteen, ainakaan tälläisessä yhteydessä! Tänä vuonna mukana on taas monta, toinen toistaan erilaisempaa perhettä:

1. Perhe Hirtentreu-Haji

Merlen ja Alanin virolais-syyrialaisen uusioperheen odotusta varjostaa huoli. Alanin teini-ikäiset pojat pakoilevat sotaa pakolaisleirillä Libanonissa.

2. Perhe Vaissi

Kolmekymppisten Marikan ja Tapanin perheen elämää rikastuttaa mormonikirkon monipuolinen toiminta. Lisäksi suurperheeseen odotetaan jo kuudetta yhteistä lasta.

3. Perhe Lancia

Turkulaisen Jarnan kaksosten odotuksen täyttää jo nyt kiireinen arki kahden pienen lapsen kanssa. Riittävätkö Skype-puhelut lievittämään perheen kovaa ikävää isä-Paulin työskennellessä Yhdysvalloissa?

4. Perhe Kerminen-Vikman

Rian ja Paulin perheeseen odotetaan toista lasta. Sisarusten ikäero tulee olemaan pieni - vain reilun vuoden. Onnea himmentää Rian paha sairaalakammo, joka kehittyi hänen äitinsä kuoleman jälkeen.

5. Perhe Keinonen

Raskaus yllätti ja mullisti 18-vuotiaan Natalien elämän. Vaikka lapsen isä suunnitteleekin osallistuvansa jossain määrin vauvansa elämään, sporttinen sinkkuäiti aikoo selviytyä arjesta vauvan kanssa yksin.

6. Perhe De Macsi Mayasi

Perhekodissa kasvaneen Fadilan ja entisen lapsisotilaan Lucasin rankat lapsuudet varjostavat raskausaikaa. Vahva usko Jumalaan auttaa kuitenkin selviytymään vaikeista muistoista.

7. Perhe Sandelin

Sabrinan vauvavatsa kasvaa vankilassa. Odotusta ja päihteettömyyttä varjostaa kuitenkin pelko lapsen sijoituksesta syntymän jälkeen. Saavatko äiti ja lapsi pysyä yhdessä?

8. Perhe Hartikainen-Sauerland

Ennen esikoisen saapumista Veera ja Stefan aikovat ehtiä naimisiin ja vuoden suurin larppaustapahtuma lähestyy. Entä selviääkö isä synnytyksestä pyörtymättä?

9. Perhe Karppanen-Pihlajamaa

Sateenkaariperheen äidit Laura ja Mari odottavat Lauran esikoista. Sivullisten ennakkoluuloilta ei perheessä voida välttyä.

10. Perhe Huttunen-Väätäinen

Ensimmäisen synnytyksensä jälkeen Emilia sairastui anoreksiaan. Kun vatsa taas kasvaa, kehon muutokset aiheuttavat ristiriitaisia tunteita. Myös synnytys on alkanut pelottaa nuorta äitiä.

Joku saattakin tietää/tunnistaa jakson 10 Emilian. Hänhän kirjoittaa Kaksplussalla MUTSIS ON. -blogia. Ennakko-odotukset on minun kohdalla korkealla jaksoissa 2, 7, 9 ja 10.

Aiotko sinä seurata Erilaisia äitejä? Miksi?

Mikä perhe herättää sinussa mielenkiinnon?

Jos saisit mahdollisuuden, lähtisitkö mukaan esim. kaudelle kolme?

Kuvat ja tiedot: AVA

Ruma vauva?

PromotionalCodes.org.uk-sivuston tekemän kyselyn mukaan jopa 18% tuoreista vanhemmista pitää uutta lastaan rumana. Näistä 18%:sta vain yksi kymmenestä kertoo asiasta muille kuin puolisolleen. Noin puolet kertovat mietteistään puolisollensa.

Tälläinen on toki ymmärrettävää. Miltä se mahtaakaan tuntua, kun toiset vanhemmat kehuvat kuinka kauniita heidän vauvansa ovat ja näet sen toki itsekin, mutta et koe samoin omasta lapsestasi? Kurjaa, mutta näin se asia vain joskus on. Tiedän omasta lähipiiristänikin tapauksia, joissa äiti on ollut vauvan synnyttyä sitä mieltä että lapsi on ruma. Näistäkin vauvoista on kyllä kasvanut oikein kauniita/komeita lapsia, viis siitä miltä he ovat pieninä näyttäneet.

Onko se sitten tabu? Eikö tuore vanhempi saa sanoa todellisia tunteitaan vauvansa ulkonäöstä? Tällä hetkellä tuollainen "valehtelu" tai "asian kieltäminen" tuntuu minun mielestä todella tekopyhältä. En tietenkään tarkoita sitä, että pystyisin ikinä (tai ainakaan ihan hetkeen) sanomaan suoraan "meidän vauva on ruma", vaan voisin ehkä kiertää asiaa hieman. "Meidän vauva ei ole se kaikkein suloisin."

"Se ei vaan ole asia, jota pystyy ikinä myöntämään kenellekään ja takuulla loukkaannut, jos joku edes viitsii mainita, että lapsesi ei ole kaunis" kertoi kyselyyn osallistunut, nimettömänä pysynyt isä.

Noin se vaan taitaa mennä. Aika näyttää miltä meidän vauvan tulee näyttämään. Ja pitää muistaa, että näistä luvuista huolimatta 82% pitää lastaan kauniina. :)

Kuva ja juttu täältä

Tunnetko sinä jonkun joka pitää tai on pitänyt lastaan rumana?

Onko näin käynyt sinulle?

Miten asia on ilmennyt / miten siitä on päässyt yli?

Herkkänahkainen?

Siis miten tyhmiä ihmiset on?!?

Kuva siepattu täältä

Ymmärränhän minäkin, että se vauva-arki ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Välillä voi olla sellainen tilanne, että ne omat hermot vaan meinaa mennä, jos se lapsi itkee ja itkee.

Mutta kuka hullu kirjoittaa tuollaista Facebookiin?

En voi sille mitään, mutta mulla vähän kiehuu täällä... En vaan tajua tuollaisia ihmisiä. Mikä on pahinta mitä saa laillisesti tehdä huonolle äidille? Sori, en voinut vastustaa kiusausta. ;)

MM

Viime vuonna kun jääkiekon MM-kisat olivat kovaa vauhtia käynnissä, meillä oli yritystä takana vasta reilu puoli vuotta. Toivoa siis oli ja melko paljonkin. Seuraan kisoja aina, lähinnä miespuolisten kavereideni kanssa (oma mies ei niin jääkiekon päälle välitä) ja vuosi sitten melkein kauhulla ajattelin "joudunko ensi vuonna viettämään yksinäisiä kisailtoja?".

Oletin totta kai että olen vähintäänkin raskaana tähän aikaan vuodesta tai mahdollisesti jo äiti. Eli tuskin noille miehille minun seura enää kelpaisi. Perjantaina kun ensimmäistä peliä oli jo hetken aikaa pelattu, muistin nämä vuoden takaiset ajatukseni. Huoleni oli selvästi turha. Olin poikien kanssa katsomassa peliä, oli kivaa. Ihan samanlaista kuin vuosi sitten. Liian samanlaista.

Jos olisin pitänyt valita (tai pitäisi valita nyt), valitsisin ennemmin yksinäiset MM-kisastudiot ja äitiyden/raskauden, kuin tämän. Ja kuitenkin pieni toivo tässäkin asiassa. En minä ihmisenä muutu raskauden tai äitiyden myötä, joten miksi en olisi jatkossakin tervetullut samaan kisastudio-porukkaan? Olemmehan kaikki nytkin hyviä kavereita keskenämme.

Vai muuttuuko nainen? Se ihminen joka hän sisimmissään on, katoaako se ja tilalle tulee äiti?

Äidillisyys

"Olen aina tiennyt että haluan äidiksi." - Niin minäkin. Ainakin niin kauan kuin muistan. Mutta en ole halunnut äidiksi, vaan olen halunnut perheen. Varmaankin siksi koska se on "normaalia". Äidiksi olen halunnut varmaan kolmen vuoden ajan.

"Olen aina rakastanut lapsia ja hoivaamista." - Kyllä kai minäkin, mutta jostain syystä en koe sitä noin. Olen vanhin kolmesta sisaruksesta ja minulla on paljon nuorempia sekkuja, nuorempien perään ole aina katsonut ja ollut myös todella innoissani nuorimmista serkuista. Leikkinyt vauvojen kanssa jne. Olen teini-iässä ohjannut lastenharrasteryhmää ja pidin siitä kovasti.

"Minulla on ollut jo teini-iässä vauvakuume." - Minulla ei. Ehkä tästä syystä en edes usko, että jo teini-iässä ihmisellä voi olla se oikea vauvakuume. Hormoonit siellä hyrrää ja johonkin nekin on kohdennettava. Ennen vuoden 2011 kesää, en edes tiennyt miltä se vauvakuume tuntuu! Nyt tiedän liiankin hyvin.

En tiedä miten omaa äidillisyyttäni voisi kuvailla. Se on kai nostanut päätään vasta tässä viime vuosien aikana. Se, miten jotkut kuvailevat omaa äidillisyyttään jo todella nuoresta iästä lähtien, on minulle vierasta.

En osaa samaistua moniinkaan äidillisyydestä kertoviin tarinoihin tai teksteihin. Niin monet kuvaavat asiat juuri noin kun olen ylle lainauksiin pistänyt.

Tuntuu toisaalta oudolta etten koe asioita noin. Rakastan kummilapsiani, kavereiden lapsia ja lapsia noin yleensäkin. Lapset pitävät minusta ja minun on luontevaa olla lasten seurassa, mutta... Ehkä en ole nainen sieltä äidillisimmästä päästä? Vai pakotanko itseni vain ajattelemaan näin? Sekin voi olla.