Masennuspelko

Aloitin masennuslääkityksen viime syksynä. Monet sen varmasti muistavat. Se oli minulle vaikea asia, mutta olen erittäin tyytyväinen että lääkitykseen kuitenkin suostuin. Lopetin lääkityksen heti varhaisultran jälkeen. Lopettaminen onnistui paremmin kuin osasin odottaakaan. En huomannut mitään vieroitusoireita, en muutoksia mielialassa. Toki juuri noihin aikoihin minulla oli muutenkin huonovointisuutta, joten mahdolliset vieroituksesta johtuvat pahoinvoinnit saattoivat myös sekoittua raskauspahoinvointiin.

Nyt olen tyytyväinen että pääsin lääkityksestä eroon. Sitten tuleekin se mutta. Kun olen kerran masentunut, pelkään sen tulevan helposti uudestaan. Synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä. En tiedä ja ei kai kukaan voi tietää, miten todennäköistä sen puhkeaminen on minun kohdalla. Jokainen varmasti haluaa ja aikoo olla lapselleen paras mahdollinen äiti, mutta entä jos tuntuukin että epäonnistuu. Ensisynnyttäjänä minulla voi olla todella väärisyneet suunnitelmat ja eihän lapsen kasvatusta voi kovin tarkasti edes suunnitella. Kaikki on niin paljon siitä lapsesta itsestään kiinni.

Kuva

Kun viime viikolla tapasimme neuvolakäynnin yhteydessä psykiatrisen sairaanhoitajan ja hänen kanssa jo nyt sovin että hän soittaa synnytyksen jälkeen, se helpottaa oloa vähän. Tiedän ettei ole sitä kynnystä, että pitäisi soittaa itse. Ja toki kerran masennuksen kokeneena, osaan ehkä huomata aikaisemmin jos oireilen. Samoin mieheni. Miehestä saan muutenkin niin paljon tukea ja hänelle pystyn nykyään puhumaan myös näistä masennusajatuksistani paljon avoimemmin. Eikä saa tietenkään unohtaa miestä, isilläkin kun voi ilmetä samankaltaista synnytyksen jälkeistä masennusta.

Kuva

Eiköhän me selvitä. Tavalla tai toisella. Mietityttää se siltikin.


Ps. ja asiasta kukkapurkkiin. Postailin tänään muutamia vauvanvaate-hankintoja tuonne Hiekkalaatikon reunalta -blogin puolelle. Mikäli jotain kiinnostaa.

Neuvolakuulumisia ja vauvanvaatteista

Maanantaina oli taas kerran neuvolakäynti. Tämä käynti oli sellainen, missä oli mukana myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Raumalla tämä käytäntö on vakiintunut vuoden hyväksi havaitun kokeilujakson jälkeen ja se on tarkoitettu ensimmäistä lastaan odottaville. Tarkoituksena on pienentää kynnystä hakea apua, jos sitä kokee tarvitsevansa, kumpi vain. On suositeltavaa että tällä käynnillä olisi myös isä mukana.

Kuva

Käynti nyt ei ollut mitenkään kovin erikoinen. Sairaanhoitajan oli paikalla noin 10 minuuttia, siinä ajassa kävimme läpi parisuhteen voimavara -lomakkeen minkä olimme täyttäneet jo etukäteen sekä hän kyseli jotain (mielestäni) perusjuttuja. Kuten esim. onko kavereillamme lapsia ja saako tulevilta isovanhemmilta tarvittaessa apua ja tukea. Sitten hän vain totesi että näiden perusteella meillä ei näytä olevan mitään hätää, mutta toki saamme varata keskusteluajan jos haluamme. Sitä emme tarvinneet, mutta koska nyt oli se mahdollisuus, pyysin tätä psykiatrista sairaanhoitajaa soittamaan minulle synnytyksen jälkeen ja kyselemään kuulumiset.

Oma terveydenhoitajani on vielä lomalla, mutta onneksi tämä kenellä olen nyt pari kertaa käynyt on myös mukava. Mutta eihän se ole sama kuin oma. Kaikki perusjutut tarkistettiin, hemoglobiini on lähtenyt rautalisän ansiosta hienosti nousuun ja Täplällä kaikki hyvin. Hän oli pää alas päin ja syke menee edelleen siellä reilussa 150:ssä.

Kuva

Puhuimme myös töihin paluustani, töitähän minulla olisi sairasloman jälkeen vielä se kolme viikkoa jäljellä. Terveydenhoitaja kyseli miten nyt on kotona mennyt ja miltä töihin paluu minusta tuntuu. Kerroin että ehdottomasti haluaisin mennä vielä töihin, mutta suoraan sanottuna ainakin tällä hetkellä se tuntuu aika mahdottomalta kun en saa edes kotona tehtyä mitään... Joten varasimme ensi viikolle lääkäriajan ja katsotaan mitä hän sanoo. Terveydenhoitaja oli sitä mieltä etten enää palaa töihin.

---

Olen lajitellut vauvanvaatteita laatikoihin koon mukaan eli viiskymppiset omassaan jne. En ole kuitenkaan sen tarkempaan pistänyt mitään ylös eli onko siellä kenties vain yhdet housut ja 20 bodya. Eilen sitten otin asiakseni käydä näitä laatikoita läpi ja juurikin viiskymppisten laatikon kohdalla kävi niin, että esim. housuja oli vain kahdet. On vaan niin pirun vaikea tietää, paljonko noita vaatteita tarvitsee! Varsinkin noita ihan pieniä... Kun et voi tietää minkä kokoinen kaveri sieltä syntyy. Tiedä että otan tästäkin ihan turhan suuren päänvaivan. Jotain on ainakin vielä hankittava, sen tiedän. Äitini oli mielissään tästä, hän kun ei ole "saanut" vielä ostaa yhtään vaatetta ja luulin jo että meillä olisi niitä ihan yli tarpeiden.

Kuva

ALE-vinkki ja vähän kuulumisia

Hip-hei! MiniMintillä on käynnissä ihan mahtava ALE, kannattaa käydä katsomassa tarjonta. Tarvitset sitten itselle tai lahjaksi, nyt kannattaa ostaa.

Muutamia suosikkeja voisin nostaa omalta osaltani esiin:

 

 

Kollaasia klikkaamalla pääset tutustumaan koko valikoimaan!

Löydätkö näistä jotain suosikkia? :)

----

Ja jos vielä samaan syssyyn jotain kuulumisiakin. Eipä tänne kuulu mitään erikoisempaa. Menossa on jo kp 21, tätiä saa odottaa vielä reilun viikon ajan. Päivät kuluu kotona työhakemuksia kirjoitellen, pientä flunssaakin on ollut. Pakkasta on paljon! Huomenna käyn taas juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Eli siis ei mitään erityistä!

"Onnellisuus on sitä, että ei v*tuta ihan koko ajan."

Tiedän että olen kirjoittanut onnellisuudesta ennenkin, mutta tuo otsikon kommentti pysäytti minut pari päivää sitten lukemaan ja ajattelemaan asiaa jälleen kerran.

Anne Lindfors kirjoitti muutamia päiviä sitten blogissaan otsikolla Voiko onnellisuuden valita? ja tämä kirjoitus nosti melko vilkkaan keskustelun ympäri sosiaalista mediaa. Sivusilmällä sitä jo silloin seurasin, mutta vasta osa 2 - Kootut kommentit -postauksen jäljiltä perehdyin tuohon ensimmäiseen kirjoitukseen, sekä sen saamiin kommentteihin, oikein ajatuksen kanssa.

Olen nyt antanut tämän ajatuksen muhia pari päivää mielessäni, jotta saisin kirjoitettua jotain järkevää. Tai järkevästi oman mielipiteeni.

Mutta siis, voiko onnellisuuden valita?

Jos pitäisi vasta kyllä tai ei, vastaisin että ei. Mutta asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen. Minua (tällä hetkellä) lähinnä sydäntä oleva "onnellisuuden tuhoaja" on yllättäen tahaton lapsettomuus, joten sitä kautta minun on helppo lähestyä tätä aihetta. Lapsettomuus ei ole minun valinta ja se aiheuttaa surua. Enemmän ja vähemmän.

Onko se lapsettomuuden vika etten ole onnellinen?

Suurimmaksi osaksi asia on varmasti näin. Se on sydäntä riistävä asia, mikä on huonoina hetkinä mielessä koko ajan. Mutta on kyse myös asenteesta. Pitäisi osata asennoitua lapsettomuuteen edes jollain tavalla positiivisesti. Pitäisi osata ajatella "kaikella on tarkoituksensa" ja "on otettava vastaan mitä annetaan". Aina se ei ole vain niin helppoa... Ei ainakaan silloin kun näitä kommentteja saa muilta kannustavassa mielessä, silloin ne vain sattuu. Nämä ajatukset on löydettävä itse.

Kuva

Onnellisuus on terminä outo ja monitahoinen. Mistä kukakin sitten tulee onnelliseksi? Minä olisin paljon onnellisempi jos pääsisin tästä jatkuvasta stressistä ja epätietoisuudesta eroon. Enkä tarkoita vain lapsettomuutta, vaan ihan koko elämäämme. Työttömyyttä, rahahuolia, terveysongelmia... Olisi edes jokin selkeä suunta! Toiset taas ovat jo siinä tilanteessa, mihin me vasta pyrimme ja ovat onnellisia vasta sitten, kun ovat saavuttaneet jotain vielä suurempaa.

Mutta se positiivinen asenne millä voi saavuttaa onnellisuuden: se tulee ajan kanssa. Ei kylläkään kaikille! Löytyy niitäkin ihmisiä, jotka vain eivät pysty olemaan onnellisia siinä hetkessä ja löytävät valittamisen aiheita kaikesta. Ovatko he sitten ikinä oikeasti onnellisia? Tuskin, mutta se on sitten varmaan heidän valinta.

Jos ei koe olevansa onnellinen, niin apua löytyy jos sitä haluaa hakea! Minä löysin sen avun ja vaikka en ole vielä täysin onnellinen (onko kukaan?), voin sanoa silti ihan rehellisesti että olen onnellinen. Joten pääsemme taas takaisin otsikkoon, mihin yhdyn täysin!

Lukekaa oikeasti nuo Anne Lindforsin kirjoitukset sekä tänään julkaistu osa 3 - mitä sanoo asiantuntija?. Viisaita ajatuksia.

En tiedä kuka tuon kommentin on kirjoittanut, mutta kiitos hänelle sekä Annelle inspiraatiosta!

Mitä mahtui vuoteen 2013?

Pohditaanpa vähän mitä kaikkea mahtui vuoteen 2013.

Kuva

Muistelisin että alkuvuonna olin monestakin asiasta todella turhautunut. Yksi syy oli siinä, että paikallisen naistentautien polin lääkäri halusi että yritämme vielä puoli vuotta luomuna. Kun sitä oli kulunut pari kolme kuukautta, olin jo ihan valmis jatkamaan lääkkeisiin. Mutta ei, en saanut edes puhua tämän lääkärin kanssa.

Alkukesästä sain vihdoin aloittaa clomifen-lääkkeen. Se loi hiukan uutta toivoa. Elokuussa pääsimme vihdoin ensikäynnille lapsettomuus poliklinikalle ja minulla alettiin tosissaan epäillä endometrioosia. Kesällä tuli ikääkin vuosi lisää.

Syksyllä endoepäily vahvistui ja lokakuussa tehtiin laparoskopia, jossa se vihdoin varmistui. Toisaalta helpotus. Pian sen jälkeen, heti marraskuussa, tehtiin ensimmäinen inseminaatio. Valitettavasti tuloksetta. Toista inssiä ei enää vuonna 2013 saatu tehtyä, harmillisesti itsenäisyyspäivä hieman sotki aikatauluja.

Kuva

Vuoteen 2013 mahtuu myös yksi diagnoosi masennuksesta ja lääkitys siihen.

Vuoden puoliväli oli varmaankin henkisesti kaikkista raskain, ainakin loppua kohti helpotti.

Olen huomannut että monet (blogi- ja palstamaailmassa) ovat luokitelleet vuoden 2013 joko todella paskaksi tai sitten parhaimmaksi vuodeksi. Itse en kuulu kumpaankaan näistä kategorioista. Juu, vuosi ei tuonut tullessaan sitä mitä eniten haluamme ja kaipaamme, mutta en pysty siltikään ajattelemaan että vuosi olisi ollut aivan paska. Raskas kyllä, mutta ei paska. Ei hyvä vuosi, mutta ei täysin paskakaan.

Katsotaan mitä tämä vuosi tuo tullessaan...

Gonal-F ja Escitalopram Actavis

Lapsettomuuspolilta päivää! Endoa on saatu putsattua vasemmalta puolen hyvin, vaikka se johdin siellä hieman tukkoinen onkin edelleen. Endometrioosi on siis mulla lievänä, eikä mitään ovulaatiohäiriötä ole, tiedä sitten miten se diagnoosi sinne mun papereihin oli päätynyt... Oikea puoli on hyvässä kunnossa, priimaa tavaraa. ;) Vasen munasarja oli kiinnikkeillä kiinnittynyt kohtuun ja sieltä se "endokysta" on myös puhjennut, mutta kaikki saatiin poistettua.

Jatkosuunnitelmat on seuraavat: Ensi kiertoon heti inssi eli marraskuun alkuun ajoittuu. Mulle määrättiin Gonal-F:ää 37,5 yksikköä per päivä, alkaen kp4. Jos kierto alkaa kuten odotettavissa on, niin ensimmäinen seurantaultra on 1.11. Inssiä kokeillaan 2 kertaa (max kolme). Jos ei tule tulosta niin ensi vuoden alussa, lopputalvesta, on edessä IVF. Jonot ei ole kuulemma kovin pitkät. :)
 

Kuva

 Psykiatrilla kävin siis myös ja sain masennuslääkityksen (Escitalopram Actavis). Todella pienen annostuksen (5mg), vain tukemaan noita minun keskusteluja sairaanhoitajan kanssa. Jos saatais mun itkuisuus yms kuriin. En kovin mielelläni lääkitystä haluaisi, mutta tuo lääkäri kyllä perusteli sen niin hyvin, että siinä mielessä ihan hyvillä mielin sen huomenna aloitan. Parissa viikossa pitäisi jotain vaikutusta näkyä.

Kuka tuo on?

Kamala tunne...

 

Se kun huomaat ettet ole enää lainkaan oma itsesi.

 

Olin tänään toista kertaa käymässä psykiatrisen sairaanhoitajan luona, maanantaina käyn juttelemassa psykologin kanssa.

 

Jo näiden kahden käynnin jälkeen huomaan asioita. Tässä illan myötä olen miettinyt itseäni, niin sanotusti "ennen ja jälkeen". Lapsettomuus ei ole ainoa painolastini. Paljon on tapahtunut. Ei välttämättä mitään maata mullistavaa, mutta hirmu paljon samaan aikaan. Jopa sairaanhoitaja totesi, että kylläpä meillä on epäonnea riittänyt.

 

Kuva

 

Olen hiljainen ja tyyni. Hillitty. Jotain mitä en normaalisit ole! Ihan kuin kovettaisin itseni ja tarvittaessa sulkisin kaiken ulkopuolelle.

 

En haluaisi mitään lääkkeitä, mutta jos sitä vaihtehtoa minulle tarjotaan, niin pitäisikö siihen silti tarttua? Toisaalta en kestä itseäni tälläisenäkään, mutta toisaalta tahdon uskoa että asioista puhumalla saataisiin jo paljon aikaan.

Kiva päivä...

Huomatkaa otsikon sarkastisuus.

Tänään...

...tuli täyteen kaksi vuotta yritystä. Kaksi vuotta sitten olin täynnä toivoa, innoissani ja hieman peloissanikin. Vihdoin se tapahtui, viimein e-pilleri on ollutta ja mennyttä.

...minulla alkoi menkat. Tai ainakin olettaisin niin. Olen vain vähän "yli-innokkaasti" käynyt tarkistamassa kupin n. neljän tunnin välein, joten eihän sinne minun vuotomäärällä siinä ajassa paljoa ilmesty. Mutta selkeää verta se on, ei enää mitään tiputtelua. Otin särkylääkkeenkin jo aamulla aikaisin, joten kaikki kivut pysyvät sen ansiosta aisoissa. Ainakin vielä hetken.

...menen käymään ystäväni luona, joten en varmaan ehdi ajattelemaan tätä suoraan sanottuna paskaa päivää kuin vasta illalla.



Kuva



Eilen...

...kävin siellä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Käynti meni hyvin, vaikka tiistai-iltana sain kauhean paniikkikohtauksen ja itkin miehelle, etten halua mennä. Mies sai minut kuitenkin tajuamaan, että sinne on mentävä. Ja kyllähän minä sen tiesin itsekin, mutta jokin pelko ja epätietoisuus vain nosti päätään. Mutta jatkan hoitajan luona käymistä, seuraavan kerran menen 1½ viikon päästä. Sitten on jo laparoskopiakin ohi. Hoitaja sanoi että oireeni sopivat masennukseen, mutta mikäli oikein ymmärsin hän ei voi/halua diagnosoida minua vain yhden kerran perusteella. Ensi kerralla hän myös kartoittaa onko minulla tarvetta käydä edes kerran psykologilla, vai riittääkö että käyn vain hänellä. Kaikin puolin jäi ihan hyvä fiilis tuosta käynnistä.



Kuva



Viikon päästä minut onkin jo varmaan operoitu, huomenna saan tietää kellonajan.

Psykiatrinen sairaanhoitaja

"Psykiatriset sairaanhoitajat ovat opistosta tai ammattikorkeakoulusta sairaanhoitajaksi valmistuneita henkilöitä, jotka ovat opinnoissaan erikoistuneet psykiatriseen hoitotyöhön. Psykiatriset sairaanhoitajat antavat tavallisesti keskusteluapua ja tietoa ja tukea mielenterveyden häiriöistä kärsiville tai erilaisia kriisitilanteita kohtaaville." Täältä.

Olen jättänyt kertomatta yhden asian viime lääkärikäynnistä. Oikeastaan ihan tahallani, koska asia oli itsellenikin vielä hieman epäselvä.

Pyysin nimittäin lähetetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sen myös sain. Tämä lääkäri ei vain osannut kertoa kuinka pitkä jono polille on. "Tuskin kuukausia", hän sanoi.

Kuva

No ei ollut edes kuukautta! Eilen minua odotti postilaatikossa kirje keskussairaalasta, siellä oli minulle aika jo ensi keskiviikoksi.

Aloin sitten hetimmiten täyttämään kirjeen mukana tulleita esitietolomakkeita ja muita lippusia. Oli todella vaikea vastata niihin kysymyksii. Ihan jokaiseen en edes osannut vastata. En vain tiennyt mitä juuri siihen kohtaan olisi pitänyt kirjoittaa! Osittain kauhulla odotan ensimmäistä käyntiä ja kaikkia niitä kysymyksiä, mutta jos ne voivat edes vähän auttaa minua, niin se apu on otettava vastaan.

Muutama kohta oli itsellekin pieni yllätys. Siis sellaisia asioita mitkä olen jollain tasolla tiedostanut, niitä kuitenkaan täysin tajuamatta.

Esimerkiksi kohdassa, missä piti valita sopivin väittämä neljästä, huomasin että nukun vähemmän kuin ennen ja että seksihaluni eivät ole täysin ennallaan... Jotain positiivistakin, huomasin että minua kiinnostaa läheisteni asiat ihan yhtä paljoin kuin aina ennekin.

Kuva

Countdown, part 2

Kaksi viikkoa! Voisin varmaan sanoa, että enää kaksi viikkoa. Kyllä tämä aika näyttää kuluvan kun on tekemistä, yritän joka päivä aikatauluttaa iltani jotenkin. Esim. Heti kun menen kotiin: tyhjennän tiskikoneen, teen ruokaa. Sitten syön ja voin katsoa telkkaria jonkin aikaa. Vähän illemmalla imuroin, käyn suikussa ja pistän tiskikoneen päälle. Sitten nukkumaan ja ta-daa, päivä on pulkassa. :)

Selailin tekstejä hiukan taakse päin. Mitään kovin positiivista en olekaan hetkeen kirjoitellut. Enpä kyllä ole kovin positiivsella tuulella ollutkaan viimeaikoina. Töissä on edelleen pakko jaksaa hymyillä, sitten jos illalla menen seisahtumaan ajatuksiini, saatan vain alkaa itkeä. Ihan hetken vain, mutta kuitenkin.

Olen ihan tosissani, jo pidemmän aikaa pohtinut psykologia. Kerroin tästä eilen miehelle, mutta en siltikään tiedä onko se sitä mitä haluan. Tai tarvitsen. Minulla on vain niin paljon sellaisia ajatuksia, joista en pysty puhuman kellekään. En miehelle, en kavereille. En pysty niitä kertomaan edes täällä blogissa. Tyhmiä, turhia, vääristyneitä ajatuksia...

Pitää jutella vielä vähän lisää miehen kanssa, vaikka en haluaisi huolestuttaa häntä liikaa enkä turhaan. Jos sitten vaikka kahden viikon päästä ottaisin tämän asiaan puheeksi lääkärin kanssa.

Kaikesta huolimatta oikein kivaa viikonloppua kaikille! <3 Minäkin yritän olla ajattelematta. ;)