Viimeinen

Anteeksi kun tässä viimeisen postauksen tekemisessä on kestänyt! Tämä on todellakin ollut jo vuoden minulla työn alla, mutta tämän julkaisu on tuntunut liian suurelta ja vaikealta asialta. Mitä pidemmälle sitä olen vetkuttanut, on tuntunut että sitä merkityksellisempi ja järkevämpi tekstin pitäisi olla. Tämän postauksen myötä tulee päätös. Tämän blogin päätös ja sekös on haikeaa jos mikä! Nyt pitäisi osata kasata sanoiksi neljän vuoden aatteet ja vielä jotenkin järkevästi. Olen monta, monta kertaa miettinyt mielessäni mitä kaikkea pitäisi muistaa kirjoittaa!

1. Kiitos!

Ehkä se tärkein: kiitos teille rakkaat lukijat! Olette myötäeläneet kanssani niin ilot kuin surutkin, pääasiassa ne surut. Te, joita en ole koskaan tavannut enkä (ainakaan suurinta osaa) tule koskaan tapaamaan.

2. Haikeus

Haikeana kirjoitan tätä postausta. Tähän tämä nyt sitten loppuu, juurikin sen vuoksi olen venyttänyt tämän kirjoittamista ja lopulta julkaisua. Miten jättää hyvästit omalle työlleen? Omille ajatuksilleen? Blogia en ole pitänyt ihan yritysajan alusta, mutta joka tapauksessa tänne kiteytyy koko kolmen vuoden yritys- ja odotustaipaleen ajatukset. Ei tämä helppoa ole... Ja onhan tämä aika naurettavaa! Tämä kuitenkin VAIN blogi.

3. Tulevaisuus

Kuten olen saanut huomata, tulevaisuutta on vaikea suunnitella. Tällä hetkellä tulevaisuuteen ei ole asetettu mitään suurempia toiveita. Olemme molemmat nyt työelämässä, minun tavoitteena olisi saada myös koulu päätökseen ensi vuoden loppuun mennessä. Kuten tähänkin asti, keskitytään tukemaan pikkumiehen kasvua ja nauttimaan siitä!

4. Endometrioosi

Olen ollut synnytyksestä asti kivuton ja se on outoa! Koen siitä myös toisaalta vähän huonoa omaatuntoa. Eihän sen nyt niin pitäisi mennä! Mutta ei se endo minua rauhaan taida jättää. Minulta leikattiin umppari tuossa noin kuukausi sitten (siitä lisää täällä) ja ennen kuin umpilisäkeleikkaukseen edes päädyttiin, tutkittiin endon mahdollisuutta kipujen aiheuttajaksi ja kävin päivystävällä gynekologilla. Ultrassa: oikea puoli puhdas (kuten on aina ollutkin) ja vasemmalla näkyi oletettavasti n. 2cm kokoinen endometriooma. Plussaa: Sain kontrolliajan tammikuulle naistenpolille. Tuntuu todella hienolta, että lääkäriä oikeasti kiinnostaa seurata tätä minun tilannetta! Silloin siis katsotaan onko tuo kysta kasvanut ja mikäli on, se on sitä todennäköisemmin endometriooma. Samalla käydään läpi ehkäisymenetelmät ja varmistetaan, että minulla on käytössä paras mahdollinen ehkäisy tähän omaan tilanteeseeni nähden. Viimeksi vuodon kera tuli myös jonkin verran jomottelua...

5. Lapsellinen lapseton

Lapsettomuus. Tuo pirulainen... Ei se jätä rauhaan. Sitä on meidän lähipiirissä ja sitä on edelleen minun oman pääkopan sisällä. Myötäeläminen ja tietoisuuden lisääminen, ne ovat oikeastaan ne kaksi asiaa, miten lapsettomuus juuri tällä hetkellä ilmenee minun arjessa. Kun kuulen toisten ajatuksia, kokemuksia ja haasteita, tulee omat silloiset ajatukset mieleen. En usko että tulen niitä ikinä unohtamaan, enkä tiedä haluaisinko edes unohtaa.

Lapsettomuutta vastaan kamppaileville toivon koko sydämestäni voimia ja uskoa tulevaan!

6. Elämäni rakkaus

Vauvavuosi oli rankempi kuin osasin odottaa. Vaikka varauduin (mielestäni) pahimpaan, ei tähän äitiyteen vaan pysty valmistautumaan! Mutta ehkä se että "varauduin pahimpaan", on edes pehmentänyt tätä laskua lapsiperhe-elämään. Ihan pienen kanssa oli ehkä rankempaa, kun toinen on niin täysin riippuvainen sinusta. Se pitää ainakin minun kohdalla paikkansa, että aika kultaa muistot. Tiedän että ensimmäiset kuukaudet olivat todella raskaita, mutta ihan oikeasti en enää muista millaista silloin tarkalleen ottaen olikaan. Siinä puolenvuoden iässä alkoi jo helpottaa, mutta aina kun opitaan uutta, tulee uudet temput ja touhut.

Elämä on raskasta ja ihanaa, enkä vaihtaisi päivääkään pois! Kun nykyään mieleeni tulee rakkaus, esimerkiksi jonkin hempeän kappaleen myötä, mieleeni tulee ensimmäisenä Timi. Ennen ensimmäisenä mieleeni tuli isimies, nyt hän on jäänyt auttamatta sijalle kaksi. :) <3

7. Kakkonen

Koska tiedän, että tämä kuitenkin kiinnostaa (lähes) kaikkia. Mitään ei ole lyöty lukkoon ja ikinähän ei saa sanoa "ei ikinä". Myönnän että hetkittäin mietin kuinka ihanaa olisi suoda Timille sisarus ja kuinka ihanaa olisi kokea raskaus ja vauvavuosi (kaikkine kommelluksineen) vielä kerran. Minulla on pikkusisko ja -veli, isimies on ainoa lapsi (nuorempia sisarpuolia lukuunottamatta). Eli minä tiedän millainen rikkaus sisarukset ovat, isimiehellä tästä taas ei ole kokemusta. Endon takia koen hetkittäin suurta ahdistusta mahdollisesta kakkosesta. Ei vielä, mutta onko minulla aikaa?

Juuri nyt elämämme on hyvä näin, emmekä näe mahdottomana sitäkään, että eläisimme yhden lapsen perheenä. Aika näyttää. :)

Kuvat

Tässä tämä nyt on. Eväät loppu ja viisaudet jaettu.

Vielä kerran kiitos kaikille näistä vuosista! Ihan uskomatonta, että blogilla on lukijoita vielä vuodenkin hiljaisuuden jälkeen näin paljon.

Meitä voi siis edelleen seurata, klikkaa itsesi vain Hiekkalaatikon reunalta -blogiin! Tällä hetkellä siellä vähän hiljaista, kun välillä minulla on päiviä jolloin käyn kotona vain nukkumassa. Mutta kyllä se tästä vielä rauhoittuu ja aika jää muuhunkin. Viimeistään jouluna. :D

Äidinrakkaus

Tämä tulee olemaan tämän blogin toiseksi viimeinen postaus. Pieni ennakkovaroitus vain teille rakkaat lukijat. Ja voi kauhistus, tätäkin olen yrittänyt rustata kokoon varmaan viikon ajan!

Haluan vielä kirjoittaa ajatuksiani ja kokemuksiani tästä kuuluisasta äidinrakkaudesta. Uskoisin että se herättää monenlaisia tunteita, ajatuksia, ennakkoluuloja, odotuksia...

Mitä sitten odotin? Odotin että pojan synnyttyä kokisin rakkauden tunneryöppynä. Odotin jotain todella vahvaa ja odottamatonta fiilistä. Sellainen tuulahdus kehon läpi tai jotain vastaavaa...

Mutta ei. Kun pojan ensikerran näin, tiesin että hän on juuri se meidän poika. Ei kenekään muun. En kokenut mitään suurta huumaa. En toki siinä hetkessä sitä odottanutkaan, enkä koko asiaa ajatellut. Koko käsite "äidinrakkaus" tuli mieleeni vasta pari päivää synnytyksen jälkeen.

Kuva

Ensin ajattelin että kuulunko nyt näihin äiteihin joille se tunne tulee vasta myöhemmin? Ajattelin niin, koska luulin että minulle kuuluisi tulla jokin selvä yllättävä tunne. Mutta sitten kun asiaa tarkemmin ajattelin, tiesin ja tunsin että se rakkaus kyllä on koko ajan olemassa. Kyllä minä lastani rakastan ja olen koko ajan rakastanut.

Minun kohdalla se rakkaus joko oli koko ajan olemassa tai se oli kasvanut ja kehittynyt raskauden aikana niille uomille, kuin mitä se pojan syntyessä oli.

Kun poika oli noin tunnin ikäinen, en enää voinut ajatella elämää ilman häntä.

Äidinrakkaus ei ollut minun kohdalla mitään sellaista, mitä odotin. Mutta olemassa se on ja vahvana. Sitä on vaikea selittää ja jokainen kokee sen varmasti omalla tavallaan! <3

Kuva

Nopea

Heippa kaikki! Olen nyt pari kuulumiset kirjoitellut tuonne toisen blogin puolelle (tämä ja tämä) ja koska aikaa ei vielä ole liiaksi istua tässä koneella, toivon että käytte lukaisemassa ne.

Poikamme syntyi 27.9. Klo. 11:41. Painoa 3480g ja pituutta 50cm. <3

Synnytyskertomusta näpyttelen kunhan ehdin! Isot kiitokset tsempeistä kaikille!

Raskauden tuomat ajatukset

Tämä aihe on ollut minulla valmiina luonnoksissa varmaan keväästä saakka. Miten onkin ollut niin vaikeaa istahtaa ja kirjoittaa ylös näitä ajatuksia. Tätä on jo useaan otteeseen toivottukin ja koska raskaus alkaa todellakin lähentyä loppuaan, on viimeistään nyt hyvä hetki tälle postaukselle!

Pitkään toivottu raskaus alkoi vihdoin alkuvuonna ja minä en sisäistänyt sitä. En sisäistänyt sitä moneen, moneen kuukauteen. Rakenneultran jälkeen aloin jo pikkuisen tajuamaan tilannetta, mutta vasta kun aloin tuntea liikkeitä tajusin että mahassa oikeasti kasvaa ihmisen alku. Siltikin ajatus siitä omasta lapsesta, joka tulisi asumaan meidän luokse, tuntui kaukaiselta. Toki koko ajan valmistauduttiin, mutta valmistauduttiin johonkin kaukaiseen.

Pelkoja minulla ei ole juurikaan ollut. Se on tuntunut oudolta. Olen vain ollut luottavaisin mielin, vaikka olenkin kaikki riskit tiedostanut. Aina jonkun etapin ylitettyämme olen ollut tietyllä tapaa helpottunut.

Kuva

Nyt ei enää puhutakaan mistään kovin kaukaisesta asiasta. Laskettuun aikaan on aikaa alle kuukausi ja tänään pyörähti käyntiin kolmaskymmenesseitsemäs raskausviikko! Käsittämätöntä...

Paniikkia minulle aiheuttaa lähinnä keskeneräinen lastenhuone, mutta tiedän että pärjäämme myös hetken ilman sitä. Jos niin nyt sattuisi käymään. Kesän alussa ajattelimme että vielä on runsaasti aikaa tehdä remonttia, mutta kappas kun se kesä menikin ohi ihan silmän räpäyksessä! Tai siltä se ainakin tuntuu.

Viime viikkojen aikana tuleva lapsi on alkanut oikeasti realisoitumaan, joten myös se on aiheuttanut pientä paniikinpoikasta.

"Mistä minä tiedän mitä pitäisi tehdä?"

"Olisiko pitänyt lukea jokin kirja?"

"Osaanko hoitaa omaa lastani?"

Kaikki lohduttavat että se tulee jokaiselle luonnostaan, mutta näin ensikertalaisena se tuntuu todella oudolta ajatukselta. Pitää vaan pystyä luottamaan itseensä ja tuohon mieheen. Toisinaan on varmempi olo, toisinaan taas ei...

Pikkuhiljaa alan jo odottaa vauvaa saapuvaksi. Haluaisin nähdä hänet! Kumpaa hän muistuttaa vai onko hän kenties tasainen sekoitus meitä molempia. Miltä MEIDÄN lapsi voikaan näyttää? Olen katsonut omia ja miehen vauvakuvia ja miettinyt sitä. Mutta lapsi on totta kai itsensä näköinen. Odotan hänen kasvuaan ja sitä kun huomaa kummalta hän perii luonnetta, kumpaa hän tottelee paremmin ja mitkä leikit häntä kiinnostaa. Odotan kaikkea!

Synnytystäkin odotan mielenkiinnolla, vaikka en tiedä oikeastaan mitä odottaa. Se on varmasti raju kokemus monessakin mielessä, mutta naisen keho on luotu siihen. Siihen tuntemattomaan on jotenkin helpompi hypätä.

Kuva

Vaikka raskausaikani on ollut melko vuoristorataa oireineen, voin silti rehellisesti sanoa että olen nauttinut tästä ajasta. Varsinkin nyt kun olo tuntuu todellakin vain paranevan kohti loppua! Toki tietyllä tavalla on tukalatkin oltavat, mutta tiedän että sellaista se on jokaisella ja sellaista sen kuuluukin olla. Joidenkin mielestä olen joutunut kestämään vaikka ja mitä, mutta itse taas ajattelen että olen päässyt aika helpolla.

En tiedä miten lapsettomuus on vaikuttanut raskausaikaan. Eihän minulla ole mitään vertailukohtaa. Voisin ajatella että pelottomuuteni on ainakin yksi lapsettomuuden tuotoksia. Ei enää vain jaksa tai osaa pelätä. On kokenut jo niin paljon, se turruttaa. Ja kuten olen monta kertaa kirjoittanutkin, lapsettomuus ei jätä minua ikinä. Koen edelleen ne samat tuskat kun luen blogeja, kirjoja tai katson jotain ohjelmaa. Tietää mitä se toinen käy läpi. En enää ajattele asiaa niin usein kuin ennen, mutta melko usein kuitenkin.

ps. Meidän vaunut saapuivat vihdoin viime viikolla monen mutkan kautta.

Neuvolan täyteinen päivä

Eilen tulikin neuvolan seinien sisällä vietettyä aikaa. Ensin terveydenhoitajan luona, sitten perhevalmennuksen synnytys II -osio. Oma terveydenhoitajani oli vihdoin palannut lomilta ja tulipa siellä taas vietettyä se perinteinen lähes tunnin juttutuokio. Kaiken yleisen höpinän lisäksi, kävimme läpi miten kuuluu toimia jos ei ole varma onko vauva liikkunut päivän aikana lainkaan tai vain kovin vähän. Muuten kaikki oli kuten ennenkin. Täplä viihtyy edelleen pää alaspäin ja on kasvanut hyvin, "oppikirjamaisesti" kuten terveydenhoitaja sanoi. ;) Minun painonnousu on tasaantunut ja olen tässä viime viikkoina huomannut, että paino ja oma kokoni eivät ole enää niin iso "ongelma" kuin esim. kuukausi sitten.

Kuva

Synnytysvalmennuksen toinen osio oli siis myös eilen, mies tuli sinne mukaan ilman sen suurempia mukinoita. Ja olihan tuo eilinen käynti parempi kuin ensimmäinen! Mutta jälleen kerran, enemmän asiaa äidille kuin isälle. Mikä on varmaan ihan loogistakin nyt kun järjellä ajattelee. No ainakin molemmat ovat ne jutut kuunnelleet eli kun toinen unohtaa jotain, niin toinen saattaa muistaa. Ja tuli siellä taas jotain uutta esiin.

Valmennuksen lopulla katsoimme videon nimeltään "Riittävän hyvä vanhemmuus". Tämäkin oli vuodelta 2003, mutta se sisälsi silti paljon hyviä ajatuksia: miten kehittää vauvan ja vanhempien vuorovaikutusta, mikä vaikuttaa vauvan itsetuntoon ja mitä on hyvä vanhemmuus. Ja ennen kaikkea: lapsi tarvitsee vain riittävän hyvät vanhemmat, ei ole olemassa täydellistä vanhemmuutta! Videolla oman näkemyksensä näihin asioihin esitti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Kuva

Jotenkin toivoin että nämä valmennukset herättäisivät minut siihen todellisuuteen, että synnyttää pitäisi, mutta eipä tuota herätystä ainakaan vielä ole tapahtunut. Terveydenhoitajallekin tästä puhuin, mutta hän sanoi että koska minua synnytys ei jännitä, en välttämättä tarvitse sellaista henkistä valmistautumista kuin jotkut muut tarvitsevat. Eli ilmeisesti ihan normaalia voi olla tämäkin. Kai tämä outo luottamuksen tunne (mikä on vallinnut minussa koko raskauden ajan) sitten vain jatkuu jatkumistaan. Luotan siihen, että tiedän koska pitää lähteä synnyttämään. Luotan siihen, että sairaalassa on osaava henkilökunta. Luotan siihen, että minulle kerrotaan mitä pitää tehdä. Luotan siihen, että mies on tukenani. Luotan siihen, että lapsi joka tapauksessa syntyy.

Ja tiedän sen, että liikaa ei kannata suunnitella!

Masennuspelko

Aloitin masennuslääkityksen viime syksynä. Monet sen varmasti muistavat. Se oli minulle vaikea asia, mutta olen erittäin tyytyväinen että lääkitykseen kuitenkin suostuin. Lopetin lääkityksen heti varhaisultran jälkeen. Lopettaminen onnistui paremmin kuin osasin odottaakaan. En huomannut mitään vieroitusoireita, en muutoksia mielialassa. Toki juuri noihin aikoihin minulla oli muutenkin huonovointisuutta, joten mahdolliset vieroituksesta johtuvat pahoinvoinnit saattoivat myös sekoittua raskauspahoinvointiin.

Nyt olen tyytyväinen että pääsin lääkityksestä eroon. Sitten tuleekin se mutta. Kun olen kerran masentunut, pelkään sen tulevan helposti uudestaan. Synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä. En tiedä ja ei kai kukaan voi tietää, miten todennäköistä sen puhkeaminen on minun kohdalla. Jokainen varmasti haluaa ja aikoo olla lapselleen paras mahdollinen äiti, mutta entä jos tuntuukin että epäonnistuu. Ensisynnyttäjänä minulla voi olla todella väärisyneet suunnitelmat ja eihän lapsen kasvatusta voi kovin tarkasti edes suunnitella. Kaikki on niin paljon siitä lapsesta itsestään kiinni.

Kuva

Kun viime viikolla tapasimme neuvolakäynnin yhteydessä psykiatrisen sairaanhoitajan ja hänen kanssa jo nyt sovin että hän soittaa synnytyksen jälkeen, se helpottaa oloa vähän. Tiedän ettei ole sitä kynnystä, että pitäisi soittaa itse. Ja toki kerran masennuksen kokeneena, osaan ehkä huomata aikaisemmin jos oireilen. Samoin mieheni. Miehestä saan muutenkin niin paljon tukea ja hänelle pystyn nykyään puhumaan myös näistä masennusajatuksistani paljon avoimemmin. Eikä saa tietenkään unohtaa miestä, isilläkin kun voi ilmetä samankaltaista synnytyksen jälkeistä masennusta.

Kuva

Eiköhän me selvitä. Tavalla tai toisella. Mietityttää se siltikin.


Ps. ja asiasta kukkapurkkiin. Postailin tänään muutamia vauvanvaate-hankintoja tuonne Hiekkalaatikon reunalta -blogin puolelle. Mikäli jotain kiinnostaa.

Muutoksia I



 

Eilen aamulla kun ajelin töihin, soi radiossa tämä biisi. Biisi, josta minulle tulee aina mieleen yhdet todella hauskat juhlat, missä tanssittiin tämän kappaleen tahdissa useaan otteeseen. Niin hauska ilta, siitäkin on jo aikaa.

 

Tulin sitten ajatelleeksi, että ovatko ne sellaiset illat nyt mennyttä aikaa?

 

En ole enää hetkeen jaksanut juosta baareissa. Parhaimmat juhlat ovat aina jonkun kaverin kotona, hyvällä porukalla ja kunhan äänentoisto toimii, kaikilla on kivaa ja juomaa riittää, niin se on varmasti onnistunut ilta.

 

Kuva

 

Voi olla että tällä tekstillä avaan sellaisen oven, mitä ei enää kiinni saa, mutta päätin ottaa sen riskin. Kuten aina. ;)

 

Tiedän että lapsellamme tulee olemaan monta yökyläilypaikkaa. Ainakin mummulat. Minkä ikäisenä lapsen voi (tai pystyy) jättämään ensimmäisen kerran yökylään? No se on varmasti lapsesta ja vanhemmista kiinni. Eli sellaista on turha suunnitella etukäteen. Mutta voiko esim. jo 2kk ikäisen lapsen jättää yökylään jos vain pystyy? En tiedä olenko itse vielä noin aikaisin valmis siihen, mutta olen ajatellut että ehkä siinä 4kk iässä voisi olla sopiva aika. Nyt ainakin tuntuu siltä.

 

Kuinka usein lapsi on soveliasta jättää yökylää, ettei saa paskamutsi-leimaa? Kaksi kertaa vuodessa, neljä? Kerran kuussa? Itse olen ajatellut jotain neljää-kuutta kertaa vuodessa, mutta tietenkin aina tarpeen tullen. Eli silloin kun on kutsuttu juhliin tai on itse järjestämässä juhlia tms. Toki kaikkiin juhliin ei ole pakko osallistua ja osassa voi vain käydä piipahtamassa lapsen kanssa tai ilman, mutta kuitenkin mennä lapsen kanssa yöksi kotiin.

 

Kun lapsi menee yökylään, koska hänet on haettava kotiin? Jos käykin niin, että vanhempien edellinen ilta venähti myöhäiseksi tai päänsärky vaivaa ja tekisi mieli nukkua vähän pidempään tai omien juhlien jäljitä kämppä kaipaisi siivousta, onko silti vain otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä hakeamaan se kullanmuru pois hoidosta jo klo 12? Sitten on vain kärsittävä väsymyksestä tai krapulasta sen lapsen seurassa tai aloitettava siivousurakka lapsen kanssa.

 

Kuva

 

Mitä nyt omia kavereitani olen seurannut, niin tälläinen lapsen seurassa kärsiminen on tosi yleistä ja itse en näe siinä oikein mitään järkeä. Toki jos on sovittu etukäteen että lapsi haetaan puolen päivän aikaan, niin tietenkin silloin se myös haetaan. Mutta jos on etukäteen sovittuna, että lapsi haetaan illalla, niin onko se silloin ok vai voittaako silläkin tuon kuuluisan paskamutsi-palkinnon?

 

Mutta vielä summa summa rum, oma ajatukseni tällä hetkellä:

 

Lapsen voisi viedä yökyläilemään ensimmäisen kerran n. 4 kk iässä, jos se vain onnistuu ja on tarvetta. Lapsen voi viedä yökyläilemään tarpeen mukaan n. 4-6 kertaa vuodessa, jotta vanhemmat pääsevät juhlimaan tai muuten viettämään kahdenkeskeistä iltaa (tämähän ei aina vaadi yökyläilyä). Ja jos on sovittuna, niin lapsen voi oikein hyvin hakea hoidosta vasta illemmalla kun on itse pirteä, kämppä siistinä yms.

 

 

Mutta olisi todella kiva kuulla teidän ASIALLISIA mielipiteitä asiasta! Ja vaikka ihan kokemuksiakin. Onko suunnitelmat toteutuneet yms?