keskiviikko 20. elokuuta 2014

Neuvolan täyteinen päivä

Eilen tulikin neuvolan seinien sisällä vietettyä aikaa. Ensin terveydenhoitajan luona, sitten perhevalmennuksen synnytys II -osio. Oma terveydenhoitajani oli vihdoin palannut lomilta ja tulipa siellä taas vietettyä se perinteinen lähes tunnin juttutuokio. Kaiken yleisen höpinän lisäksi, kävimme läpi miten kuuluu toimia jos ei ole varma onko vauva liikkunut päivän aikana lainkaan tai vain kovin vähän. Muuten kaikki oli kuten ennenkin. Täplä viihtyy edelleen pää alaspäin ja on kasvanut hyvin, "oppikirjamaisesti" kuten terveydenhoitaja sanoi. ;) Minun painonnousu on tasaantunut ja olen tässä viime viikkoina huomannut, että paino ja oma kokoni eivät ole enää niin iso "ongelma" kuin esim. kuukausi sitten.

Kuva

Synnytysvalmennuksen toinen osio oli siis myös eilen, mies tuli sinne mukaan ilman sen suurempia mukinoita. Ja olihan tuo eilinen käynti parempi kuin ensimmäinen! Mutta jälleen kerran, enemmän asiaa äidille kuin isälle. Mikä on varmaan ihan loogistakin nyt kun järjellä ajattelee. No ainakin molemmat ovat ne jutut kuunnelleet eli kun toinen unohtaa jotain, niin toinen saattaa muistaa. Ja tuli siellä taas jotain uutta esiin.

Valmennuksen lopulla katsoimme videon nimeltään "Riittävän hyvä vanhemmuus". Tämäkin oli vuodelta 2003, mutta se sisälsi silti paljon hyviä ajatuksia: miten kehittää vauvan ja vanhempien vuorovaikutusta, mikä vaikuttaa vauvan itsetuntoon ja mitä on hyvä vanhemmuus. Ja ennen kaikkea: lapsi tarvitsee vain riittävän hyvät vanhemmat, ei ole olemassa täydellistä vanhemmuutta! Videolla oman näkemyksensä näihin asioihin esitti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Kuva

Jotenkin toivoin että nämä valmennukset herättäisivät minut siihen todellisuuteen, että synnyttää pitäisi, mutta eipä tuota herätystä ainakaan vielä ole tapahtunut. Terveydenhoitajallekin tästä puhuin, mutta hän sanoi että koska minua synnytys ei jännitä, en välttämättä tarvitse sellaista henkistä valmistautumista kuin jotkut muut tarvitsevat. Eli ilmeisesti ihan normaalia voi olla tämäkin. Kai tämä outo luottamuksen tunne (mikä on vallinnut minussa koko raskauden ajan) sitten vain jatkuu jatkumistaan. Luotan siihen, että tiedän koska pitää lähteä synnyttämään. Luotan siihen, että sairaalassa on osaava henkilökunta. Luotan siihen, että minulle kerrotaan mitä pitää tehdä. Luotan siihen, että mies on tukenani. Luotan siihen, että lapsi joka tapauksessa syntyy.

Ja tiedän sen, että liikaa ei kannata suunnitella!

2 kommenttia:

  1. Aika samoilla fiiliksillä olet kuin minäkin olin. :) Eikä sitä synnytystä kannatakaan ressata. Se tapahtuu ja se menee vhän niinkuin jossain sumussa. Minä en esim. omista yhtään muistikuvaa siitä että koko mies olisi edes ollut synnytyssalissa :D

    VastaaPoista