No niin. Kolme päivää tässä meni ja varmaan puolet olen kirjoittanut yhtä kättä käyttäen, mutta tässä tämä nyt on! :)
Perjantaina 26.9. klo. 8.30 menin sovitusti synnytyksen käynnistykseen Satakunnan keskussairaalan synnytysvuodeosastolle. Vähän kello yhdeksän jälkeen lääkäri asetti ballongin kohdunsuulle. Lääkäri sanoi että jos ja kun se tippuu pois, olen auki 3 cm. Supistelu alkoi melkein hetimmiten, mutta säännöllisiä supistukset olivat yhdestätoista eteenpäin. Säännöllisiä eli niiden väli oli sellaiset 8-10 min. Tätä jatkui iltaan saakka, ballonki ei liikkunut mihinkään ja yhdeksän aikaan mies lähetettiin kotiin ja minua kehoitettiin nukkumaan. Mikäli yön aikana ei tapahtuisi mitään, lääkäri päättäisi aamulla jatkotoimenpiteistä. Hoitaja sanoi että tarvittaessa saan yön aikana kipulääkettä, olisin toki saanut sitä jo päivän aikana jos olisin halunnut.
Torkuin pieniä pätkiä supistusten välillä ja puolenyön jälkeen pyysin kipulääkettä. Ennen lääkkeen antamista hoitaja teki sisätutkimuksen, mutta mitään etenemistä ei ollut tapahtunut. Kahden aikaan yöllä sain sitten kipulääkkettä suoraan lihakseen ja miedon rauhoittavan. Näiden voimin nukuin hieman pidempiä pätkiä ja supistuksia tuli (tai ne tuntuivat?) harvemmin. Neljän aikaan yöllä supistukset voimistuivat hieman ja olivat taas säännöllisiä, mutta edelleen sen 7-10 min. Loppuyön nukuinkin (torkuin) taas tosi huonosti.
Seitsemän aikoihin kävin vessassa ja mielestäni ballonki oli hieman liikkunut ulos päin. Sanoin tästä hoitajalle hänen aamukierroksella ja hän sitten yritti hieman kiskaista sitä, jos se vaikka lähtisi pois. Mutta se ei kuulemma antanut yhtään periksi. Kivut sen kun pahenivat ja aloin jo tosissani turhautua kun en avaudu, mutta kipuja riittää! En päässyt enää kunnolla kävelemään, joten hoitaja toi minulle hieman aamupuuroa ja mehua. Yritin sängyllä istuen niitä syödä, kunnes en enää kivuiltani pystynyt edes istumaan. Olo kävi todella tukalaksi. Vähän ennen yhdeksää hoitaja tuli huoneeseeni ja sanoi että hän kuuli minun tuskan viereiseen huoneeseen. Hän päätti tarkistaa ballongin tilanteen uudestaan ja aloitti kokeilemalla sisätutkimuksella miltä ballonki tuntuu. Hän sitten totesikin että onhan se sieltä tulossa ulos ja vetäisi sen sitten pois. Sitten hän tarkisti kohdunsuun: "Olet muuten 8 senttiä auki, lähdetääs saliin".
Olin ihan puulla päähän lyöty! Ballongin lähdettyähän piti olla vasta 3 senttiä auki, mutta näköjään minulla se ei vaan halunnut lähteä ilman avustusta pois. Ei sitten muuta kuin puhelin pöydältä mukaan, tajusin pyytää myös kameralaukun ikkunalaudalta sängyn kyytiin. Siinä minua kärrättiin synnytyssaliin ja soitin paniikissa miehelle. Hän meni onneksi isänsä luokse Nakkilaan yöksi ja oli soittaessani juuri pihalla lähdössä. Eipä hänellä kovin kauaa mennytkään kun jo oli sairaalassa. Ehti hyvin siis!
En ole ihan varma miten tarkkaan muistan tuolta synnytysalista kaiken, siis järjestykset ja aikataulut saattaa hieman heittää todellisesta.
En kovin kauaa ehtinyt salissa olemaan kun sain kohdunkaulan puudutteen, se auttoi kipuihin juuri sopivasti. Tunsin supistukset selvästi, mutta kivut ei olleet ihan mahdottomia. Koska lapsivedet eivät olleet edelleenkään menneet, kalvot puhkaistiin. Sitten menikin vielä aikaa odotellen, noin tunti ja sitten ponnistettiin.
Ponnistusvaihe kesti 51 minuuttia. Olin (yllätys, yllätys) aika väsynyt kärsittyäni jo vuorokauden säännöllisiä supistuksia. Kätilön mukaan jaksoin kuitenkin hienosti. Välilihan hän päätyi jossain välissä leikkaamaan. Se oli aika jännä tilanne. Ääni oli kuin olisi kangasta leikannut, näin että minua leikattiin mutta miltään se ei tuntunut. :D Loppua kohti löysin jostain vielä ekstravoimia ja sain pojan maailmaan ihan itse. Mies helpotti oloani pyyhkimällä kasvoja kylmällä ja märällä liinalla aina supistusten välillä. Ei sitä tajuakaan miten paljon niin pieni juttu voikaan oloa helpottaa!
Poika syntyi lauantaiaamuna (tai no aamupäivähän tuo jo on) klo. 11.41. Uskomaton tunne kun kuulet lapsesi ensimmäisen parkaisun ja näet hänet! Tästä tunneryöpystä en muista paljoakaan. Itkin ja kerroin tietokoneella istuneelle hoitajalle kumpi tuli. Poika tarkistettiin ja sitten hän jo tulikin minun rinnalle makoilemaan. Aika pian tämän jälkeen saimme onnittelukahvit ja -leivät synnytyssaliin, isimies joi ja söi ensin ja minä syötin poitsun ensimmäisen kerran. Sitten poika mentiin mittaamaan ja punnitsemaan ja minä sain vuorostani syödä. Poika köllötteli sen ajan isin rinnalla. Nopean suihkun jälkeen suuntasimme takaisin osastolle. Kuuden tunnin ajan poika oli joko minun tai isin rinnalla, sitten hän sai tarkistuksen yhteydessä vaatteet päälle.
Seuraavana päivänä isi kylvetti pojan lastenhoitajan avustuksella.
Kahden vuorokauden lääkärintarkastuksessa kaikki oli muuten oikein hyvin, mutta he epäilivät pojan olevan vähän liian keltainen joten häneltä otettiin verikokeet. Ja niin siinä sitten kävi, että bilirubiiniarvot olivat koholla. Hetimmiten iltapäivällä poika pistettiin valohoitoon, enkä tiennyt että edessäni olisi elämäni raskain yö. Poika oli siis koko ajan sänkyni vierellä, mutta hänet sai ottaa pois valosta vain syömään puoleksi tunniksi. Hän oli vaippasillaan ja silmät peitettynä. Ilta meni vielä ihan ok, poika pysyi pääasiassa rauhallisena ja hänet sai rauhoitettua tutilla. Yhdentoista aikaan illalla meno meni vaikeammaksi. Poika vaan itki, eikä rauhoittunut millään. Yhden kerran otin hänet syliini rauhoittumaan, mutta se ei tuonut pitkää lohtua. Seuraavalla kerralla hälytin jo yöhoitajan paikalle, hän ehdotti että peitellään poika hetkeksi liinalla. Samalla kerralla hän sanoi että voivat kyllä ottaa pojan yöksi heidän kanssa hoitajien huoneeseen, jotta minä saan nukuttua. En kuitenkaan halunnut antaa poikaa pois, uskoin että kyllä hän siitä vielä rauhoittuu. Toisella kerralla peittelykään ei enää auttanut. Poika itki ja minä itkin kun en saanut häntä lohdutettua. Puolenyön aikaan hälytin hoitajan hakemaan pojan. Tässä ajattelin enemmän edellisenä yönä synnyttänyttä huonekaveriani kuin itseäni. Jos olisin ollut huoneessa yksin, olisin varmana sinnitellyt hereillä vaikka koko yön. Eihän se olisi järkevää ollut, mutta... Hoitaja haki pojan pois ja sanoi että tuovat hänet takaisin seitsemän jälkeen, kun labra on käynyt ottamassa uudet verikokeet. Seuraavan tunnin itkin sitä miten huono äiti olen ja katsoin pojan kuvia puhelimesta. Jossain välissä sain unen päästä vihdoin kiinni. Aamulla heräsin siinä seitsemän aikaan ja päätin lähteä katsomaan poikaa. Siellä hän nukkui rauhassa ja koska labratäti ei ollut vielä käynyt, menin aamupalalle. Sopivasti kun kävelin takaisin huoneeseeni, poikakin oli valmis syömään. Joten otin hänet mukaan ja hoitaja toi valolaitteet perässä.
Labratulokset tulivat kymmenen aikoihin ja hoitaja tuli ystävällisesti minulle heti kertomaan, että ne olivat nyt alle valohoidon rajan, joten todennäköisesti poika pääsisi pois valoista. Mutta jouduin vielä odottamaan lääkärin päätöstä. Onneksi sitä ei kovin kauaa joutunut odottamaan ja sain pojan viereeni nukkumaan vielä aamupäivän aikana. Bilirubiiniarvoa piti kuitenkin vielä seurata illalla ja seuraavana aamuna, ne määrittäisivät sitten pääsisimmekö seuraavana päivänä kotiin. Illan arvo oli laskussa (vaikka sanottiin että se saattaisi jopa nousta vähän) joten oli kotiinpääsyn suhteen aika toiveikas. Aamun arvo oli kuitenkin vähän nousussa, joten tilannetta haluttiin seurata vielä vuorokauden ajan. Arvo tasaantui onneksemme siihen 250 kieppeille (270 on valohoidon raja), joten torstaina 2.10. pääsimme kotiin!
En ole ihan varma miten tarkkaan muistan tuolta synnytysalista kaiken, siis järjestykset ja aikataulut saattaa hieman heittää todellisesta.
En kovin kauaa ehtinyt salissa olemaan kun sain kohdunkaulan puudutteen, se auttoi kipuihin juuri sopivasti. Tunsin supistukset selvästi, mutta kivut ei olleet ihan mahdottomia. Koska lapsivedet eivät olleet edelleenkään menneet, kalvot puhkaistiin. Sitten menikin vielä aikaa odotellen, noin tunti ja sitten ponnistettiin.
Ponnistusvaihe kesti 51 minuuttia. Olin (yllätys, yllätys) aika väsynyt kärsittyäni jo vuorokauden säännöllisiä supistuksia. Kätilön mukaan jaksoin kuitenkin hienosti. Välilihan hän päätyi jossain välissä leikkaamaan. Se oli aika jännä tilanne. Ääni oli kuin olisi kangasta leikannut, näin että minua leikattiin mutta miltään se ei tuntunut. :D Loppua kohti löysin jostain vielä ekstravoimia ja sain pojan maailmaan ihan itse. Mies helpotti oloani pyyhkimällä kasvoja kylmällä ja märällä liinalla aina supistusten välillä. Ei sitä tajuakaan miten paljon niin pieni juttu voikaan oloa helpottaa!
Poika syntyi lauantaiaamuna (tai no aamupäivähän tuo jo on) klo. 11.41. Uskomaton tunne kun kuulet lapsesi ensimmäisen parkaisun ja näet hänet! Tästä tunneryöpystä en muista paljoakaan. Itkin ja kerroin tietokoneella istuneelle hoitajalle kumpi tuli. Poika tarkistettiin ja sitten hän jo tulikin minun rinnalle makoilemaan. Aika pian tämän jälkeen saimme onnittelukahvit ja -leivät synnytyssaliin, isimies joi ja söi ensin ja minä syötin poitsun ensimmäisen kerran. Sitten poika mentiin mittaamaan ja punnitsemaan ja minä sain vuorostani syödä. Poika köllötteli sen ajan isin rinnalla. Nopean suihkun jälkeen suuntasimme takaisin osastolle. Kuuden tunnin ajan poika oli joko minun tai isin rinnalla, sitten hän sai tarkistuksen yhteydessä vaatteet päälle.
Seuraavana päivänä isi kylvetti pojan lastenhoitajan avustuksella.
Kahden vuorokauden lääkärintarkastuksessa kaikki oli muuten oikein hyvin, mutta he epäilivät pojan olevan vähän liian keltainen joten häneltä otettiin verikokeet. Ja niin siinä sitten kävi, että bilirubiiniarvot olivat koholla. Hetimmiten iltapäivällä poika pistettiin valohoitoon, enkä tiennyt että edessäni olisi elämäni raskain yö. Poika oli siis koko ajan sänkyni vierellä, mutta hänet sai ottaa pois valosta vain syömään puoleksi tunniksi. Hän oli vaippasillaan ja silmät peitettynä. Ilta meni vielä ihan ok, poika pysyi pääasiassa rauhallisena ja hänet sai rauhoitettua tutilla. Yhdentoista aikaan illalla meno meni vaikeammaksi. Poika vaan itki, eikä rauhoittunut millään. Yhden kerran otin hänet syliini rauhoittumaan, mutta se ei tuonut pitkää lohtua. Seuraavalla kerralla hälytin jo yöhoitajan paikalle, hän ehdotti että peitellään poika hetkeksi liinalla. Samalla kerralla hän sanoi että voivat kyllä ottaa pojan yöksi heidän kanssa hoitajien huoneeseen, jotta minä saan nukuttua. En kuitenkaan halunnut antaa poikaa pois, uskoin että kyllä hän siitä vielä rauhoittuu. Toisella kerralla peittelykään ei enää auttanut. Poika itki ja minä itkin kun en saanut häntä lohdutettua. Puolenyön aikaan hälytin hoitajan hakemaan pojan. Tässä ajattelin enemmän edellisenä yönä synnyttänyttä huonekaveriani kuin itseäni. Jos olisin ollut huoneessa yksin, olisin varmana sinnitellyt hereillä vaikka koko yön. Eihän se olisi järkevää ollut, mutta... Hoitaja haki pojan pois ja sanoi että tuovat hänet takaisin seitsemän jälkeen, kun labra on käynyt ottamassa uudet verikokeet. Seuraavan tunnin itkin sitä miten huono äiti olen ja katsoin pojan kuvia puhelimesta. Jossain välissä sain unen päästä vihdoin kiinni. Aamulla heräsin siinä seitsemän aikaan ja päätin lähteä katsomaan poikaa. Siellä hän nukkui rauhassa ja koska labratäti ei ollut vielä käynyt, menin aamupalalle. Sopivasti kun kävelin takaisin huoneeseeni, poikakin oli valmis syömään. Joten otin hänet mukaan ja hoitaja toi valolaitteet perässä.
Labratulokset tulivat kymmenen aikoihin ja hoitaja tuli ystävällisesti minulle heti kertomaan, että ne olivat nyt alle valohoidon rajan, joten todennäköisesti poika pääsisi pois valoista. Mutta jouduin vielä odottamaan lääkärin päätöstä. Onneksi sitä ei kovin kauaa joutunut odottamaan ja sain pojan viereeni nukkumaan vielä aamupäivän aikana. Bilirubiiniarvoa piti kuitenkin vielä seurata illalla ja seuraavana aamuna, ne määrittäisivät sitten pääsisimmekö seuraavana päivänä kotiin. Illan arvo oli laskussa (vaikka sanottiin että se saattaisi jopa nousta vähän) joten oli kotiinpääsyn suhteen aika toiveikas. Aamun arvo oli kuitenkin vähän nousussa, joten tilannetta haluttiin seurata vielä vuorokauden ajan. Arvo tasaantui onneksemme siihen 250 kieppeille (270 on valohoidon raja), joten torstaina 2.10. pääsimme kotiin!
Onnea vauvasta <3
VastaaPoistaKiitos! <3
PoistaPaljon onnea pienestä! :)
VastaaPoistaKiitos, kiitos! :)
Poista