Neuvolan täyteinen päivä

Eilen tulikin neuvolan seinien sisällä vietettyä aikaa. Ensin terveydenhoitajan luona, sitten perhevalmennuksen synnytys II -osio. Oma terveydenhoitajani oli vihdoin palannut lomilta ja tulipa siellä taas vietettyä se perinteinen lähes tunnin juttutuokio. Kaiken yleisen höpinän lisäksi, kävimme läpi miten kuuluu toimia jos ei ole varma onko vauva liikkunut päivän aikana lainkaan tai vain kovin vähän. Muuten kaikki oli kuten ennenkin. Täplä viihtyy edelleen pää alaspäin ja on kasvanut hyvin, "oppikirjamaisesti" kuten terveydenhoitaja sanoi. ;) Minun painonnousu on tasaantunut ja olen tässä viime viikkoina huomannut, että paino ja oma kokoni eivät ole enää niin iso "ongelma" kuin esim. kuukausi sitten.

Kuva

Synnytysvalmennuksen toinen osio oli siis myös eilen, mies tuli sinne mukaan ilman sen suurempia mukinoita. Ja olihan tuo eilinen käynti parempi kuin ensimmäinen! Mutta jälleen kerran, enemmän asiaa äidille kuin isälle. Mikä on varmaan ihan loogistakin nyt kun järjellä ajattelee. No ainakin molemmat ovat ne jutut kuunnelleet eli kun toinen unohtaa jotain, niin toinen saattaa muistaa. Ja tuli siellä taas jotain uutta esiin.

Valmennuksen lopulla katsoimme videon nimeltään "Riittävän hyvä vanhemmuus". Tämäkin oli vuodelta 2003, mutta se sisälsi silti paljon hyviä ajatuksia: miten kehittää vauvan ja vanhempien vuorovaikutusta, mikä vaikuttaa vauvan itsetuntoon ja mitä on hyvä vanhemmuus. Ja ennen kaikkea: lapsi tarvitsee vain riittävän hyvät vanhemmat, ei ole olemassa täydellistä vanhemmuutta! Videolla oman näkemyksensä näihin asioihin esitti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Kuva

Jotenkin toivoin että nämä valmennukset herättäisivät minut siihen todellisuuteen, että synnyttää pitäisi, mutta eipä tuota herätystä ainakaan vielä ole tapahtunut. Terveydenhoitajallekin tästä puhuin, mutta hän sanoi että koska minua synnytys ei jännitä, en välttämättä tarvitse sellaista henkistä valmistautumista kuin jotkut muut tarvitsevat. Eli ilmeisesti ihan normaalia voi olla tämäkin. Kai tämä outo luottamuksen tunne (mikä on vallinnut minussa koko raskauden ajan) sitten vain jatkuu jatkumistaan. Luotan siihen, että tiedän koska pitää lähteä synnyttämään. Luotan siihen, että sairaalassa on osaava henkilökunta. Luotan siihen, että minulle kerrotaan mitä pitää tehdä. Luotan siihen, että mies on tukenani. Luotan siihen, että lapsi joka tapauksessa syntyy.

Ja tiedän sen, että liikaa ei kannata suunnitella!

Perhevalmennus, synnytys I

Tiistaina olimme ensimmäisessä synnytysvalmennuksessa. Miehen sain raahata sinne melkein väkisin, mutta eipä siellä mitään kovin erikoista kuitenkaan kerrottu. Asiat olivat ehkä enemmän äidille suunnattuja, kuten esim. puudutteet, synnytysasennot ja luonnolliset kivunlievitykset. Jotain uutta toki opin, mutta mielestämme esimerkiksi anatomia-asia oli aika turha. Mutta tulihan siellä kerrottua että missä kohtaa pitää lähteä sairaalaan ja milloin voi vielä odotella.

Ajattelin että kun tuonne valmennukseen menee, niin näkeepä ainakin oikein kunnollisen synnytysvideon! Pyh, pah. Miehen sanoin: "elokuvissa on nähty pahempaa". Video oli sentään vuodelta 2003 kätilöopistolta, mutta valmennuksen pitänyt terveydenhoitaja sanoi, että siinä oli sellaisia asioita mitä ei Satakunnan keskusairaalassa tehdä. Niitä käydään tarkemmin läpi ensi kerralla.

Kuva

Ensi kerralla käydään läpi sellaisia asioita mihin pystyy itse vaikuttamaan ja mitä käytännössä tapahtuu esimerkiksi synnytyksen jälkeen. Katsotaan nyt tuleeko mies mukaan, ajattelisin kuitenkin että ensi kerta on isälle tähdellisempi kuin tuo ensimmäinen kerta. Tai ainakin toivon niin!

Eilinen lääkäri

Eilen olin ylimääräisessä lääkärissä, nuo supistukset kun eivät ole yhtään helpottaneet ja viimeksi lääkäri sanoi, että jos kotona ei supista, niin voin mennä töihin. Noo, meillä on kolme eri neuvolalääkäriä jotka siis vaihtelevat vuoroviikoin. Kun pääsin odotushuoneeseen, näin heti että tällä kertaa onkin juuri se lääkäri, joka ei annan saikkua sitten millään ilveellä ja lähettää ennemmin vuodelepoon keskussairaalaan. Olen kuullut tämän todella monelta! Joten melkein jo arvasin oman käynnin lopputuloksen.

Kuva

Siis tämä lääkärihän on ihan ok mukava muuten, mutta kun hän kysyin vointia ja kerroin että edelleen vaan supistelee, niin kommentiksi sain "no niinhän se jo kuuluukin supistella". Totta juu, mutta entäs sitten kun ei pysty tekemään mitään sen kivun yllättäessä?

Kohdunsuulla ja -kaulalla kaikki edelleen lähtökuopissa, joten töihin lääkäri käski mennä kokeilemaan. Eikä sekään sinänsä haittaa, tykkäisin mennä töihin, mutta kun tiedän ettei siitä tule mitään. Miten voisi, kun en saa kotonakaan mitään tehtyä? Lähdin sitten hakemaan työvuorolistoja (en ollut niitäkään jaksanut pariin viikkoon hakea) ja kappas, pomo olikin ollut kaukaa viisas. Kahteen viikkoon minulle oli pistetty yksi viiden tunnin työvuoro. Eiköhän se vielä onnistu! Nyt vaan tulee todellakin se ongelma, ettei sitä rahaa tule mistään. Ei ole vuoroja, eikä sairaslomaa. Ja vaikka olisi sairaslomaa, niin vuorojen mukaan sitä palkkaa minulle töistä maksettaisiin. Onpas pirun ärsyttävä tilanne! Toki oman olotilan mukaan voin ottaa vastaan sairasloma-tuurauksia, mutta entäs jos en jaksakaan?

Ärrrr... Pitääkö tässä sitten vielä liittoon ilmoittautua osa-aikatyöttömäksi?

Masennuspelko

Aloitin masennuslääkityksen viime syksynä. Monet sen varmasti muistavat. Se oli minulle vaikea asia, mutta olen erittäin tyytyväinen että lääkitykseen kuitenkin suostuin. Lopetin lääkityksen heti varhaisultran jälkeen. Lopettaminen onnistui paremmin kuin osasin odottaakaan. En huomannut mitään vieroitusoireita, en muutoksia mielialassa. Toki juuri noihin aikoihin minulla oli muutenkin huonovointisuutta, joten mahdolliset vieroituksesta johtuvat pahoinvoinnit saattoivat myös sekoittua raskauspahoinvointiin.

Nyt olen tyytyväinen että pääsin lääkityksestä eroon. Sitten tuleekin se mutta. Kun olen kerran masentunut, pelkään sen tulevan helposti uudestaan. Synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä. En tiedä ja ei kai kukaan voi tietää, miten todennäköistä sen puhkeaminen on minun kohdalla. Jokainen varmasti haluaa ja aikoo olla lapselleen paras mahdollinen äiti, mutta entä jos tuntuukin että epäonnistuu. Ensisynnyttäjänä minulla voi olla todella väärisyneet suunnitelmat ja eihän lapsen kasvatusta voi kovin tarkasti edes suunnitella. Kaikki on niin paljon siitä lapsesta itsestään kiinni.

Kuva

Kun viime viikolla tapasimme neuvolakäynnin yhteydessä psykiatrisen sairaanhoitajan ja hänen kanssa jo nyt sovin että hän soittaa synnytyksen jälkeen, se helpottaa oloa vähän. Tiedän ettei ole sitä kynnystä, että pitäisi soittaa itse. Ja toki kerran masennuksen kokeneena, osaan ehkä huomata aikaisemmin jos oireilen. Samoin mieheni. Miehestä saan muutenkin niin paljon tukea ja hänelle pystyn nykyään puhumaan myös näistä masennusajatuksistani paljon avoimemmin. Eikä saa tietenkään unohtaa miestä, isilläkin kun voi ilmetä samankaltaista synnytyksen jälkeistä masennusta.

Kuva

Eiköhän me selvitä. Tavalla tai toisella. Mietityttää se siltikin.


Ps. ja asiasta kukkapurkkiin. Postailin tänään muutamia vauvanvaate-hankintoja tuonne Hiekkalaatikon reunalta -blogin puolelle. Mikäli jotain kiinnostaa.

Neuvolakuulumisia ja vauvanvaatteista

Maanantaina oli taas kerran neuvolakäynti. Tämä käynti oli sellainen, missä oli mukana myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Raumalla tämä käytäntö on vakiintunut vuoden hyväksi havaitun kokeilujakson jälkeen ja se on tarkoitettu ensimmäistä lastaan odottaville. Tarkoituksena on pienentää kynnystä hakea apua, jos sitä kokee tarvitsevansa, kumpi vain. On suositeltavaa että tällä käynnillä olisi myös isä mukana.

Kuva

Käynti nyt ei ollut mitenkään kovin erikoinen. Sairaanhoitajan oli paikalla noin 10 minuuttia, siinä ajassa kävimme läpi parisuhteen voimavara -lomakkeen minkä olimme täyttäneet jo etukäteen sekä hän kyseli jotain (mielestäni) perusjuttuja. Kuten esim. onko kavereillamme lapsia ja saako tulevilta isovanhemmilta tarvittaessa apua ja tukea. Sitten hän vain totesi että näiden perusteella meillä ei näytä olevan mitään hätää, mutta toki saamme varata keskusteluajan jos haluamme. Sitä emme tarvinneet, mutta koska nyt oli se mahdollisuus, pyysin tätä psykiatrista sairaanhoitajaa soittamaan minulle synnytyksen jälkeen ja kyselemään kuulumiset.

Oma terveydenhoitajani on vielä lomalla, mutta onneksi tämä kenellä olen nyt pari kertaa käynyt on myös mukava. Mutta eihän se ole sama kuin oma. Kaikki perusjutut tarkistettiin, hemoglobiini on lähtenyt rautalisän ansiosta hienosti nousuun ja Täplällä kaikki hyvin. Hän oli pää alas päin ja syke menee edelleen siellä reilussa 150:ssä.

Kuva

Puhuimme myös töihin paluustani, töitähän minulla olisi sairasloman jälkeen vielä se kolme viikkoa jäljellä. Terveydenhoitaja kyseli miten nyt on kotona mennyt ja miltä töihin paluu minusta tuntuu. Kerroin että ehdottomasti haluaisin mennä vielä töihin, mutta suoraan sanottuna ainakin tällä hetkellä se tuntuu aika mahdottomalta kun en saa edes kotona tehtyä mitään... Joten varasimme ensi viikolle lääkäriajan ja katsotaan mitä hän sanoo. Terveydenhoitaja oli sitä mieltä etten enää palaa töihin.

---

Olen lajitellut vauvanvaatteita laatikoihin koon mukaan eli viiskymppiset omassaan jne. En ole kuitenkaan sen tarkempaan pistänyt mitään ylös eli onko siellä kenties vain yhdet housut ja 20 bodya. Eilen sitten otin asiakseni käydä näitä laatikoita läpi ja juurikin viiskymppisten laatikon kohdalla kävi niin, että esim. housuja oli vain kahdet. On vaan niin pirun vaikea tietää, paljonko noita vaatteita tarvitsee! Varsinkin noita ihan pieniä... Kun et voi tietää minkä kokoinen kaveri sieltä syntyy. Tiedä että otan tästäkin ihan turhan suuren päänvaivan. Jotain on ainakin vielä hankittava, sen tiedän. Äitini oli mielissään tästä, hän kun ei ole "saanut" vielä ostaa yhtään vaatetta ja luulin jo että meillä olisi niitä ihan yli tarpeiden.

Kuva

Koska saa panikoida?

Mihin tämä aika oikein menee? Heinäkuu etenee hyvää vauhtia kohti loppua ja pian on jo elokuu. Sitten onkin syyskuu ja totuuden hetki alkaa olla lähellä.

Tässä alkaa pikkuhiljaa iskostumaan minunkin pieneen päähän se, että ihan oikeasti meille tulee lapsi! Tämän "valaistumisen" myötä hiipii myös pieni paniikki. Aika käy vähiin ja vielä on vaikka mitä tehtävää. Remonttia ei ole aloitettu, pojat kyllä kovasti vakuuttelevat minulle että siinä hommassa ei kauaa mene kun sen vain aloittaa, mutta sitä ennen on tuo huone tyhjennettävä. Keinutuoli ja lipasto pitää maalata (tai no lakata), sitä ennen tietenkin hioa. Vaatteet pitää käydä läpi vielä kerran ja tarkistaa puuttuuko jotain. Ja toki muutenkin on mietittävä mitä vielä puuttuu. Makuuhuoneen järjestys on mietittävä uusiksi. Keittiön kaappeihin on tehtävä tilaa vauvan jutuille.

Vaunut on sentään tilattu, onneksi olin ajoissa liikkeellä, sillä meidän haluamaa väriä ei ollut varastossa ja vaunujen toimitusaika on 6-8 viikkoa. Ainoa mitä pelkään on se, että tuon kahdeksan viikon jälkeen tulee vielä kahden viikon viivästys ja sitten vielä viikon jne... Toivon tosiaan ettei niin käy!

Vaikka hommaa ei sinänsä ole paljoa, tuntuu tämäkin ihan mahdottomalta. On niitä päiviä kun en pysty edes siivoamaan puolta tuntia yhtäjaksoisesti ilman että alkaa supistella ja tässä pitäisi oikeasti saada jotain konkreettista aikaiseksi. Monet sanoo että pistä mies hommiin, mutta kun hänelläkin loppuu päivästä tunnit kesken.

Nyt pitäisi vaan lakata miettimästä liikaa ja tehdä asioita omalla painollaan. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kuvat

Ulos kaapista

Nyt on se hetki, jota olen todella pitkään pohtinut, miettinyt ja harkinnut. Ilman sen suurempaa varoitusta, tulen "ulos kaapista" eli paljastan kasvoni sekä toisen blogini, mihin tässä pikkuhiljaa olisi tarkoitus siirtyä kokonaan. Täällä jatkuu raskauskuulumiset sekä syvällisemmät pohdinnat edelleen, toisen blogin puolella kerron hankinnoista, remontista, vaatteista ja muista. Synnytyksen jälkeen sitten tämä blogi hiljenee, mutta ei poistu.

Kuva

Monet ovat kovasti sitä masukuvaakin kyselleet, joten sekin tulee (vähän väkisinkin) esiin jos kun omia vaatteitani esittelen. Mutta sen pidemmittä "puheitta", tässä olen minä:

24-vuotias paljasjalkainen (kuten kuvasta näkee ;) ) raumalainen, toiselta bloginimeltäni LauraCaarina.

Bloggauksen olen aloittanut vuonna 2008 leivontablogilla, mikä on vuosien saatossa muuttanut muotoaan ja viimeisimmän muutoksen myötä olen ristinyt sen perhe- ja lifestyleblogiksi.

Häistä haaveilen ja pidän omaa blogia, mutta tämän tulevan perheenlisäyksen myötä se blogi on jäänyt pienemmälle huomiolle.

Mies pyörii elämässä vahvasti mukana, mutta ei esiinny blogissani.

Kaksi kissaamme sen sijaan esittäytyvät aina silloin tällöin.

Olen joskus huomannut, että minulla taitaa olla täällä sekä hääblogissani samoja lukijoita. Uudistuneella lifestyleblogilla ei vielä montaakaan lukijaa ole, sillä muutin osoitteen juuri.

Hiekkalaatikon reunalta

MINIMIBUDJETILLA

Ja nyt jännityksellä odottamaan mitä tästä paljastuksesta seuraa...

Lääkärissä

Maanantaina minulla oli ihan normaali neuvolakäynti terveydenhoitajan luona. Oma th:ni on lomalla, joten oli vähän erilanen käynti kuin mihin olen tottunut. Hän koitti kovasti tarjota minulle viimeistä lääkäriaikaa torstaille, koska oloni edelleen vaihteli. En sitä kuitenkaan ottanut vastaan, vaan halusin mennä kokeilemaan töihin. Tiistaina mieli muuttui. En saanut edes kotia siivottua, kun koko ajan sain mennä sänkyyn huilaamaan. Joten soitin neuvolaan. Tuo kyseinen aika oli jo mennyt, mutta minulle saatiin järjestettyä ylimääräinen aika.

Kuva

Siellä sitten käväisin tänään aamupäivällä. Luojan kiitos kohdun suulla ei ollut edelleenkään tapahtunut mitään, mutta lääkäri määräsi minulle yli kolme viikkoa lisää sairauslomaa. Hän sanoi että sitten jos ei enää kotona supistele, voin mennä kokeilemaan töihin. Eipä siihen sitten enää montaa viikkoa töitä jäisikään, joten toivotaan parasta!

Harmittaa niin työnantajan kuin meidän itsemmekin puolesta. Sitä rahaa kun ei tule muualta kuin töistä... Mutta tilanne nyt on tämä, enkä sille mitään voi.

Aaaand it's back! (Mietteitä turvotuksesta sekä painosta...)

Juuri kun olen päässy kehumasta niin täällä, palsta-maailmassa kuin myös ihan oikeassakin elämässä, miten hyvin olen taas jaksanut töissä, iski seinä vastaan. Kahden vapaan jälkeen olin taas eilen töissä ja jo ennen töihin pääsyä huomasin että taas vähän supistelee. No ei siinä vielä mitään, totta kai menin töihin. Tilanne kuitenkin paheni niin, että loppujen lopuksi minun oli pakko lähteä töistä päivystykseen n. 1½ etuajassa. En enää vaan pystynyt olemaan. Huilia tiistaihin saakka.

Kipu on viime aikoina ollut enemmän sellaista, millaiseksi olen supistuksen kuvitellut. Eli kuukautiskipumaista polttelua. Niin sitä voisin kuvailla. Joka kerta se kuitenkin alkaa napakipuna.

 

Kuva

Sitten siihen aiheeseen, mitä olen nyt muutaman päivän ajan pyöritellyt mielessäni. Jo vähän ennen näitä helteitä huomasin miten sukkani jättivät nilkkoihin painaumat, siitä päättelin että jalat alkavat vähän turvota. Heti kun lämpötila nousi, minun jaloista tuli jotkut ihme limput. Ei auta vaikka yritän pitää jalkoja kohti taivasta, vielä pitäisi testata miten kylmä tai kuuma vesi auttaisi. Toki juon paljon, mutta tuntuu että nesteet tulee läpi ennen kuin ehtivät jalkoihin saakka. ;) Tuvotusta on muuallakin. Kihlasormus ei lähde kovin helposti irti ja tuntuu että minun naamakin olisi jotenkin paksu.

Kuva

Lisätään tähän turvotukseen kasvava maha sekä hupeneva itsevarmuus. Tunteeni ovat todella ristiriitaiset. Olen ylpeääkin ylpeämpi tuosta mahakummustani ja sitä myös mielelläni pidän "esillä" (ehkä myös siksi että ihmiset tajuavat minun olevan raskaana, eikä muuten vain paksu). Mutta kun olet ensimmäisen puolen elämästäsi ollut lähinnä alipainoisen puolella ja vasta viime vuosina päässyt normaalipainoisten "ryhmään", tuntuu tämä paisuminen oudolta. Lisänä vielä pelko siitä, jäänkö tälläiseksi vai saanko synnytyksen jälkeen itseäni niskasta kiinni ja karistettua jääneet kilot. Se jää nähtäväksi.

Olenhan minä edelleen ihan pieni verraten moneen, moneen muuhun. Silti vain välillä sitä tunteen olonsa ihan valaaksi. En pysty enää uskomaan että mies näkisi minua mitenkään viehättävänä. Intiimielämä siinä kärsii kun MINÄ tiedostan liiaksi oman kokoni ja olen epävarma. Ärsyttävää...

Kun tekniikka pettää

Syvimmät ja nöyrimmät pahoitteluni tooooodella pitkästä postaustauosta! Mutta tällä kertaa syy ei ole minussa! Meidän netti on ollut poissa toiminnasta melkein kaksi viikkoa... Asiaa on tässä saanut selvitellä ja vihdoin äsken huomasin nettiyhteyden löytäneen tiensä takaisin meidän talouteen! Eli heti koneelle. ;) Ei sinänsä, on kai tämä pieni tietokoneesta irtautuminen tehnyt ihan hyvääkin. Vaikkakin muutamia kertoja olisi tosiaan halunnut tulla tänne kirjoittelemaan, mutta sitten piti vain ajatella että kyllä tämä täällä odottaa.

Nyt pitäisi pohtia mitä on tapahtunut sitten viime postauksen...

Kuva

Töissä olen jaksanut kohtalaisesti. Useamman päivän (4 ->) työputket ottavat voimille, viime viikolla supistelu kävi todella voimakkaaksi, oli pakko mennä ensimmäistä kertaa istumaan ja rauhoittumaan kesken työpäivän. Tyhmältähän se tuntui, mutta pakko mikä pakko. Onneksi työkaverit olivat ymmärtäväisiä. Nyt tämä lämpö ottaa voimille, normaalisti saan vain uutta energiaa kun helteet saapuvat, mutta tällä kertaa taitaa tuo ekstra-kuorma hidastaa menoa omalta osaltaan. Aika tuskaista oli esim. eilen töissä.

Kuva

Poika liikkuu kovasti ja vihdoin sunnuntai-iltana myös mies tunsi liikkeet ensimmäistä kertaa! Hän oli ihan yllätynyt miten paljon vilskettä mahasta jo löytyykin. :D Mutta oli se hieno hetki.

Vaunut käyn tilaamassa huomenna, niistä lisää sitten kun ne saapuvat meille.

Siinäpä nyt jotain kuulumisia! :)