Viimeinen

Anteeksi kun tässä viimeisen postauksen tekemisessä on kestänyt! Tämä on todellakin ollut jo vuoden minulla työn alla, mutta tämän julkaisu on tuntunut liian suurelta ja vaikealta asialta. Mitä pidemmälle sitä olen vetkuttanut, on tuntunut että sitä merkityksellisempi ja järkevämpi tekstin pitäisi olla. Tämän postauksen myötä tulee päätös. Tämän blogin päätös ja sekös on haikeaa jos mikä! Nyt pitäisi osata kasata sanoiksi neljän vuoden aatteet ja vielä jotenkin järkevästi. Olen monta, monta kertaa miettinyt mielessäni mitä kaikkea pitäisi muistaa kirjoittaa!

1. Kiitos!

Ehkä se tärkein: kiitos teille rakkaat lukijat! Olette myötäeläneet kanssani niin ilot kuin surutkin, pääasiassa ne surut. Te, joita en ole koskaan tavannut enkä (ainakaan suurinta osaa) tule koskaan tapaamaan.

2. Haikeus

Haikeana kirjoitan tätä postausta. Tähän tämä nyt sitten loppuu, juurikin sen vuoksi olen venyttänyt tämän kirjoittamista ja lopulta julkaisua. Miten jättää hyvästit omalle työlleen? Omille ajatuksilleen? Blogia en ole pitänyt ihan yritysajan alusta, mutta joka tapauksessa tänne kiteytyy koko kolmen vuoden yritys- ja odotustaipaleen ajatukset. Ei tämä helppoa ole... Ja onhan tämä aika naurettavaa! Tämä kuitenkin VAIN blogi.

3. Tulevaisuus

Kuten olen saanut huomata, tulevaisuutta on vaikea suunnitella. Tällä hetkellä tulevaisuuteen ei ole asetettu mitään suurempia toiveita. Olemme molemmat nyt työelämässä, minun tavoitteena olisi saada myös koulu päätökseen ensi vuoden loppuun mennessä. Kuten tähänkin asti, keskitytään tukemaan pikkumiehen kasvua ja nauttimaan siitä!

4. Endometrioosi

Olen ollut synnytyksestä asti kivuton ja se on outoa! Koen siitä myös toisaalta vähän huonoa omaatuntoa. Eihän sen nyt niin pitäisi mennä! Mutta ei se endo minua rauhaan taida jättää. Minulta leikattiin umppari tuossa noin kuukausi sitten (siitä lisää täällä) ja ennen kuin umpilisäkeleikkaukseen edes päädyttiin, tutkittiin endon mahdollisuutta kipujen aiheuttajaksi ja kävin päivystävällä gynekologilla. Ultrassa: oikea puoli puhdas (kuten on aina ollutkin) ja vasemmalla näkyi oletettavasti n. 2cm kokoinen endometriooma. Plussaa: Sain kontrolliajan tammikuulle naistenpolille. Tuntuu todella hienolta, että lääkäriä oikeasti kiinnostaa seurata tätä minun tilannetta! Silloin siis katsotaan onko tuo kysta kasvanut ja mikäli on, se on sitä todennäköisemmin endometriooma. Samalla käydään läpi ehkäisymenetelmät ja varmistetaan, että minulla on käytössä paras mahdollinen ehkäisy tähän omaan tilanteeseeni nähden. Viimeksi vuodon kera tuli myös jonkin verran jomottelua...

5. Lapsellinen lapseton

Lapsettomuus. Tuo pirulainen... Ei se jätä rauhaan. Sitä on meidän lähipiirissä ja sitä on edelleen minun oman pääkopan sisällä. Myötäeläminen ja tietoisuuden lisääminen, ne ovat oikeastaan ne kaksi asiaa, miten lapsettomuus juuri tällä hetkellä ilmenee minun arjessa. Kun kuulen toisten ajatuksia, kokemuksia ja haasteita, tulee omat silloiset ajatukset mieleen. En usko että tulen niitä ikinä unohtamaan, enkä tiedä haluaisinko edes unohtaa.

Lapsettomuutta vastaan kamppaileville toivon koko sydämestäni voimia ja uskoa tulevaan!

6. Elämäni rakkaus

Vauvavuosi oli rankempi kuin osasin odottaa. Vaikka varauduin (mielestäni) pahimpaan, ei tähän äitiyteen vaan pysty valmistautumaan! Mutta ehkä se että "varauduin pahimpaan", on edes pehmentänyt tätä laskua lapsiperhe-elämään. Ihan pienen kanssa oli ehkä rankempaa, kun toinen on niin täysin riippuvainen sinusta. Se pitää ainakin minun kohdalla paikkansa, että aika kultaa muistot. Tiedän että ensimmäiset kuukaudet olivat todella raskaita, mutta ihan oikeasti en enää muista millaista silloin tarkalleen ottaen olikaan. Siinä puolenvuoden iässä alkoi jo helpottaa, mutta aina kun opitaan uutta, tulee uudet temput ja touhut.

Elämä on raskasta ja ihanaa, enkä vaihtaisi päivääkään pois! Kun nykyään mieleeni tulee rakkaus, esimerkiksi jonkin hempeän kappaleen myötä, mieleeni tulee ensimmäisenä Timi. Ennen ensimmäisenä mieleeni tuli isimies, nyt hän on jäänyt auttamatta sijalle kaksi. :) <3

7. Kakkonen

Koska tiedän, että tämä kuitenkin kiinnostaa (lähes) kaikkia. Mitään ei ole lyöty lukkoon ja ikinähän ei saa sanoa "ei ikinä". Myönnän että hetkittäin mietin kuinka ihanaa olisi suoda Timille sisarus ja kuinka ihanaa olisi kokea raskaus ja vauvavuosi (kaikkine kommelluksineen) vielä kerran. Minulla on pikkusisko ja -veli, isimies on ainoa lapsi (nuorempia sisarpuolia lukuunottamatta). Eli minä tiedän millainen rikkaus sisarukset ovat, isimiehellä tästä taas ei ole kokemusta. Endon takia koen hetkittäin suurta ahdistusta mahdollisesta kakkosesta. Ei vielä, mutta onko minulla aikaa?

Juuri nyt elämämme on hyvä näin, emmekä näe mahdottomana sitäkään, että eläisimme yhden lapsen perheenä. Aika näyttää. :)

Kuvat

Tässä tämä nyt on. Eväät loppu ja viisaudet jaettu.

Vielä kerran kiitos kaikille näistä vuosista! Ihan uskomatonta, että blogilla on lukijoita vielä vuodenkin hiljaisuuden jälkeen näin paljon.

Meitä voi siis edelleen seurata, klikkaa itsesi vain Hiekkalaatikon reunalta -blogiin! Tällä hetkellä siellä vähän hiljaista, kun välillä minulla on päiviä jolloin käyn kotona vain nukkumassa. Mutta kyllä se tästä vielä rauhoittuu ja aika jää muuhunkin. Viimeistään jouluna. :D

Äidinrakkaus

Tämä tulee olemaan tämän blogin toiseksi viimeinen postaus. Pieni ennakkovaroitus vain teille rakkaat lukijat. Ja voi kauhistus, tätäkin olen yrittänyt rustata kokoon varmaan viikon ajan!

Haluan vielä kirjoittaa ajatuksiani ja kokemuksiani tästä kuuluisasta äidinrakkaudesta. Uskoisin että se herättää monenlaisia tunteita, ajatuksia, ennakkoluuloja, odotuksia...

Mitä sitten odotin? Odotin että pojan synnyttyä kokisin rakkauden tunneryöppynä. Odotin jotain todella vahvaa ja odottamatonta fiilistä. Sellainen tuulahdus kehon läpi tai jotain vastaavaa...

Mutta ei. Kun pojan ensikerran näin, tiesin että hän on juuri se meidän poika. Ei kenekään muun. En kokenut mitään suurta huumaa. En toki siinä hetkessä sitä odottanutkaan, enkä koko asiaa ajatellut. Koko käsite "äidinrakkaus" tuli mieleeni vasta pari päivää synnytyksen jälkeen.

Kuva

Ensin ajattelin että kuulunko nyt näihin äiteihin joille se tunne tulee vasta myöhemmin? Ajattelin niin, koska luulin että minulle kuuluisi tulla jokin selvä yllättävä tunne. Mutta sitten kun asiaa tarkemmin ajattelin, tiesin ja tunsin että se rakkaus kyllä on koko ajan olemassa. Kyllä minä lastani rakastan ja olen koko ajan rakastanut.

Minun kohdalla se rakkaus joko oli koko ajan olemassa tai se oli kasvanut ja kehittynyt raskauden aikana niille uomille, kuin mitä se pojan syntyessä oli.

Kun poika oli noin tunnin ikäinen, en enää voinut ajatella elämää ilman häntä.

Äidinrakkaus ei ollut minun kohdalla mitään sellaista, mitä odotin. Mutta olemassa se on ja vahvana. Sitä on vaikea selittää ja jokainen kokee sen varmasti omalla tavallaan! <3

Kuva

Synnytys ja sen jälkeen

No niin. Kolme päivää tässä meni ja varmaan puolet olen kirjoittanut yhtä kättä käyttäen, mutta tässä tämä nyt on! :)

Perjantaina 26.9. klo. 8.30 menin sovitusti synnytyksen käynnistykseen Satakunnan keskussairaalan synnytysvuodeosastolle. Vähän kello yhdeksän jälkeen lääkäri asetti ballongin kohdunsuulle. Lääkäri sanoi että jos ja kun se tippuu pois, olen auki 3 cm. Supistelu alkoi melkein hetimmiten, mutta säännöllisiä supistukset olivat yhdestätoista eteenpäin. Säännöllisiä eli niiden väli oli sellaiset 8-10 min. Tätä jatkui iltaan saakka, ballonki ei liikkunut mihinkään ja yhdeksän aikaan mies lähetettiin kotiin ja minua kehoitettiin nukkumaan. Mikäli yön aikana ei tapahtuisi mitään, lääkäri päättäisi aamulla jatkotoimenpiteistä. Hoitaja sanoi että tarvittaessa saan yön aikana kipulääkettä, olisin toki saanut sitä jo päivän aikana jos olisin halunnut.

Torkuin pieniä pätkiä supistusten välillä ja puolenyön jälkeen pyysin kipulääkettä. Ennen lääkkeen antamista hoitaja teki sisätutkimuksen, mutta mitään etenemistä ei ollut tapahtunut. Kahden aikaan yöllä sain sitten kipulääkkettä suoraan lihakseen ja miedon rauhoittavan. Näiden voimin nukuin hieman pidempiä pätkiä ja supistuksia tuli (tai ne tuntuivat?) harvemmin. Neljän aikaan yöllä supistukset voimistuivat hieman ja olivat taas säännöllisiä, mutta edelleen sen 7-10 min. Loppuyön nukuinkin (torkuin) taas tosi huonosti.

Seitsemän aikoihin kävin vessassa ja mielestäni ballonki oli hieman liikkunut ulos päin. Sanoin tästä hoitajalle hänen aamukierroksella ja hän sitten yritti hieman kiskaista sitä, jos se vaikka lähtisi pois. Mutta se ei kuulemma antanut yhtään periksi. Kivut sen kun pahenivat ja aloin jo tosissani turhautua kun en avaudu, mutta kipuja riittää! En päässyt enää kunnolla kävelemään, joten hoitaja toi minulle hieman aamupuuroa ja mehua. Yritin sängyllä istuen niitä syödä, kunnes en enää kivuiltani pystynyt edes istumaan. Olo kävi todella tukalaksi. Vähän ennen yhdeksää hoitaja tuli huoneeseeni ja sanoi että hän kuuli minun tuskan viereiseen huoneeseen. Hän päätti tarkistaa ballongin tilanteen uudestaan ja aloitti kokeilemalla sisätutkimuksella miltä ballonki tuntuu. Hän sitten totesikin että onhan se sieltä tulossa ulos ja vetäisi sen sitten pois. Sitten hän tarkisti kohdunsuun: "Olet muuten 8 senttiä auki, lähdetääs saliin".

Olin ihan puulla päähän lyöty! Ballongin lähdettyähän piti olla vasta 3 senttiä auki, mutta näköjään minulla se ei vaan halunnut lähteä ilman avustusta pois. Ei sitten muuta kuin puhelin pöydältä mukaan, tajusin pyytää myös kameralaukun ikkunalaudalta sängyn kyytiin. Siinä minua kärrättiin synnytyssaliin ja soitin paniikissa miehelle. Hän meni onneksi isänsä luokse Nakkilaan yöksi ja oli soittaessani juuri pihalla lähdössä. Eipä hänellä kovin kauaa mennytkään kun jo oli sairaalassa. Ehti hyvin siis!

En ole ihan varma miten tarkkaan muistan tuolta synnytysalista kaiken, siis järjestykset ja aikataulut saattaa hieman heittää todellisesta.

En kovin kauaa ehtinyt salissa olemaan kun sain kohdunkaulan puudutteen, se auttoi kipuihin juuri sopivasti. Tunsin supistukset selvästi, mutta kivut ei olleet ihan mahdottomia. Koska lapsivedet eivät olleet edelleenkään menneet, kalvot puhkaistiin. Sitten menikin vielä aikaa odotellen, noin tunti ja sitten ponnistettiin.

Ponnistusvaihe kesti 51 minuuttia. Olin (yllätys, yllätys) aika väsynyt kärsittyäni jo vuorokauden säännöllisiä supistuksia. Kätilön mukaan jaksoin kuitenkin hienosti. Välilihan hän päätyi jossain välissä leikkaamaan. Se oli aika jännä tilanne. Ääni oli kuin olisi kangasta leikannut, näin että minua leikattiin mutta miltään se ei tuntunut. :D Loppua kohti löysin jostain vielä ekstravoimia ja sain pojan maailmaan ihan itse. Mies helpotti oloani pyyhkimällä kasvoja kylmällä ja märällä liinalla aina supistusten välillä. Ei sitä tajuakaan miten paljon niin pieni juttu voikaan oloa helpottaa!

Poika syntyi lauantaiaamuna (tai no aamupäivähän tuo jo on) klo. 11.41. Uskomaton tunne kun kuulet lapsesi ensimmäisen parkaisun ja näet hänet! Tästä tunneryöpystä en muista paljoakaan. Itkin ja kerroin tietokoneella istuneelle hoitajalle kumpi tuli. Poika tarkistettiin ja sitten hän jo tulikin minun rinnalle makoilemaan. Aika pian tämän jälkeen saimme onnittelukahvit ja -leivät synnytyssaliin, isimies joi ja söi ensin ja minä syötin poitsun ensimmäisen kerran. Sitten poika mentiin mittaamaan ja punnitsemaan ja minä sain vuorostani syödä. Poika köllötteli sen ajan isin rinnalla. Nopean suihkun jälkeen suuntasimme takaisin osastolle. Kuuden tunnin ajan poika oli joko minun tai isin rinnalla, sitten hän sai tarkistuksen yhteydessä vaatteet päälle.

Seuraavana päivänä isi kylvetti pojan lastenhoitajan avustuksella.

Kahden vuorokauden lääkärintarkastuksessa kaikki oli muuten oikein hyvin, mutta he epäilivät pojan olevan vähän liian keltainen joten häneltä otettiin verikokeet. Ja niin siinä sitten kävi, että bilirubiiniarvot olivat koholla. Hetimmiten iltapäivällä poika pistettiin valohoitoon, enkä tiennyt että edessäni olisi elämäni raskain yö. Poika oli siis koko ajan sänkyni vierellä, mutta hänet sai ottaa pois valosta vain syömään puoleksi tunniksi. Hän oli vaippasillaan ja silmät peitettynä. Ilta meni vielä ihan ok, poika pysyi pääasiassa rauhallisena ja hänet sai rauhoitettua tutilla. Yhdentoista aikaan illalla meno meni vaikeammaksi. Poika vaan itki, eikä rauhoittunut millään. Yhden kerran otin hänet syliini rauhoittumaan, mutta se ei tuonut pitkää lohtua. Seuraavalla kerralla hälytin jo yöhoitajan paikalle, hän ehdotti että peitellään poika hetkeksi liinalla. Samalla kerralla hän sanoi että voivat kyllä ottaa pojan yöksi heidän kanssa hoitajien huoneeseen, jotta minä saan nukuttua. En kuitenkaan halunnut antaa poikaa pois, uskoin että kyllä hän siitä vielä rauhoittuu. Toisella kerralla peittelykään ei enää auttanut. Poika itki ja minä itkin kun en saanut häntä lohdutettua. Puolenyön aikaan hälytin hoitajan hakemaan pojan. Tässä ajattelin enemmän edellisenä yönä synnyttänyttä huonekaveriani kuin itseäni. Jos olisin ollut huoneessa yksin, olisin varmana sinnitellyt hereillä vaikka koko yön. Eihän se olisi järkevää ollut, mutta... Hoitaja haki pojan pois ja sanoi että tuovat hänet takaisin seitsemän jälkeen, kun labra on käynyt ottamassa uudet verikokeet. Seuraavan tunnin itkin sitä miten huono äiti olen ja katsoin pojan kuvia puhelimesta. Jossain välissä sain unen päästä vihdoin kiinni. Aamulla heräsin siinä seitsemän aikaan ja päätin lähteä katsomaan poikaa. Siellä hän nukkui rauhassa ja koska labratäti ei ollut vielä käynyt, menin aamupalalle. Sopivasti kun kävelin takaisin huoneeseeni, poikakin oli valmis syömään. Joten otin hänet mukaan ja hoitaja toi valolaitteet perässä.

Labratulokset tulivat kymmenen aikoihin ja hoitaja tuli ystävällisesti minulle heti kertomaan, että ne olivat nyt alle valohoidon rajan, joten todennäköisesti poika pääsisi pois valoista. Mutta jouduin vielä odottamaan lääkärin päätöstä. Onneksi sitä ei kovin kauaa joutunut odottamaan ja sain pojan viereeni nukkumaan vielä aamupäivän aikana. Bilirubiiniarvoa piti kuitenkin vielä seurata illalla ja seuraavana aamuna, ne määrittäisivät sitten pääsisimmekö seuraavana päivänä kotiin. Illan arvo oli laskussa (vaikka sanottiin että se saattaisi jopa nousta vähän) joten oli kotiinpääsyn suhteen aika toiveikas. Aamun arvo oli kuitenkin vähän nousussa, joten tilannetta haluttiin seurata vielä vuorokauden ajan. Arvo tasaantui onneksemme siihen 250 kieppeille (270 on valohoidon raja), joten torstaina 2.10. pääsimme kotiin!

Nopea

Heippa kaikki! Olen nyt pari kuulumiset kirjoitellut tuonne toisen blogin puolelle (tämä ja tämä) ja koska aikaa ei vielä ole liiaksi istua tässä koneella, toivon että käytte lukaisemassa ne.

Poikamme syntyi 27.9. Klo. 11:41. Painoa 3480g ja pituutta 50cm. <3

Synnytyskertomusta näpyttelen kunhan ehdin! Isot kiitokset tsempeistä kaikille!

Huomenna...

Huomenna tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun aloimme yrittämään omaa lasta.

Huomenna myöskin suuntaan miehen kanssa aamulla takaisin Poriin ja synnytystä aletaan käynnistelemään.

Vauvalla ei ole mitään hätää, mutta lapsivesi käy vähiin ja siihen sitten päälle tuo hepatoosiriski, niin lääkäri katsoi järkevimmäksi että otetaan poika ulos.

Kuva

Sain päättää jäänkö heti osastolle vai menenkö huomenna aamulla takaisin. Yllättäen valitsin vaihtoehto B:n!

Pientä puuhaa tuli sitten tälle illalle. Pinnasänky sisälle, jotain (uuni)ruokaa teen pakastimeen, vauvanvaatteille väliaikainen hyllypaikka, hoitalustalle väliaikainen paikka, vierashuoneen ryjät eteisestä varastoon, kaupassakin varmaan pitäisi vielä poiketa... Kaikkea pientä. No mies tulee pian töistä kotiin ja varmaan ainakin minun sisko tulee jelppimään. Eiköhän kaikki saada hoidettua.

Palaillaan! :)

Raskaushepatoosi

Perjantai-iltana saunan jälkeen minua kutisi reisistä, selästä, mahasta, rintakehästä ja niskasta aika paljon. En ajatellut asiaan sen enempää, ajattelin että minulla on vaan kuiva iho kun tuo ilmakin on muuttunut viileämpään suuntaan.

Lauantai-iltana sama juttu, ilman saunaa tai mitään. Olin menossa nukkumaan ja vaan raavin itseäni! Sitten mieleeni tuli nettituttuni, jolla on raskaushepatoosi nyt jo toisessa raskaudessaan ja aloin hieman epäillä sitä syyksi tuohon omaan kutinaan.

Sunnuntaina sitten konsultoin tätä tuttuani. Kysyin että kannattaako soittaa heti maanantaina neuvolaan vai riittääkö että keskiviikon neuvolakäynnillä mainitsen tästä kutinasta. Se ei kuitenkaan ole missään nimessä jatkuvaa, en herää siihen yöllä, eikä jalanpohjat tai kämmenet kutise. Hän kuitenkin suositteli soittamaan neuvolaan, hepatoosi kun saadan sitten suljettua pois ihan vaan yhdellä verikokeella.

Kuva

Maanantaina soitin, oma terveydenhoitajani oli kokouksessa, mutta sain toki asiani esitettyä toiselle th:lle. Hän kysyi että kutiseeko kämmenet tai jalanpohjat, sanoin että ei, mutta hän oli myös sitä mieltä että parempi on kokeissa käydä.

Labra-aikaa en saanut enää tiistaiaamuun, mutta keskiviikossa oli tilaa. Eli tänään aamutuimaan suuntasin labraan.

Minulla oli sovittu terveydenhoitajan aika klo. 12.30 ja maksa-arvot olivatkin sitten jo tulleet. Sappiarvoissa voi mennä perjantai-iltapäiväänkin. Noh, ei sitä sitten voitukaan sulkea pois vaan arvo oli 73, normaali haarukka 10-40. Kutina on jonkin verran helpottanut tässä parin viime päivän aikana, joten olin jo alkanut ajattelemaan että kuvittelen vaan kaiken. Mutta ei, totista totta.

Terveydenhoitaja soitti sitten äitiyspolille ja kysyi miten toimitaan. He haluavat minut sinne näytille heti huomenna eli Pori kutsuu! Th sanoi ettei nyt kovin huolissaan tarvitse olla, mutta huomenna olen taas viisaampi!

Kokoarvio

Minullahan piti olla tuo viimeinen lääkärikäynti jo tiistaina, mutta lääkärin sairastumisen vuoksi se siirrettiin keskiviikkoon. En ollut ihan varma ultrataanko meidän neuvolassa tuolla viimeisellä kerralla, olin kuullut niin montaa eri kokemusta, mutta kyllähän se lääkäri minut heti käski pitkäkseen tutkimuspöydälle ja geelit vedettiin mahan päälle.

Lääkäri oli aika vähäsanainen, taisi olla kiireinen aikataulu tai jotain. Enkä minäkään sitten osannut kysyä oikeastaan mitään. Mutta eiköhän kaikki oleellinen tullut esiin.

Painoarvioksi annettiin reilu 3200g eli mennään pikkuisen keskiarvojen yläpuolella, kuitenkin siis ihan normaalimitoissa. Turhaan siis ihmiset tätä minun pientä kokoa kauhistelevat. Kuten olen heille kyllä sanonut jo aikaisemminkin, niin ihan normaalin kokoinen tyyppi tuolta mahasta löytyy. Normaalin kokoinen ja muutenkin kaikki näytti oikein hyvältä!

Kohdunkaula oli vielä ihan alkukuopissaan eli sen puolesta ei ainakaan vielä hetkeen lähdetä synnyttämään.

Lisää "virallisia mahakuvia" löytyy täältä. ;)

Raskauden tuomat ajatukset

Tämä aihe on ollut minulla valmiina luonnoksissa varmaan keväästä saakka. Miten onkin ollut niin vaikeaa istahtaa ja kirjoittaa ylös näitä ajatuksia. Tätä on jo useaan otteeseen toivottukin ja koska raskaus alkaa todellakin lähentyä loppuaan, on viimeistään nyt hyvä hetki tälle postaukselle!

Pitkään toivottu raskaus alkoi vihdoin alkuvuonna ja minä en sisäistänyt sitä. En sisäistänyt sitä moneen, moneen kuukauteen. Rakenneultran jälkeen aloin jo pikkuisen tajuamaan tilannetta, mutta vasta kun aloin tuntea liikkeitä tajusin että mahassa oikeasti kasvaa ihmisen alku. Siltikin ajatus siitä omasta lapsesta, joka tulisi asumaan meidän luokse, tuntui kaukaiselta. Toki koko ajan valmistauduttiin, mutta valmistauduttiin johonkin kaukaiseen.

Pelkoja minulla ei ole juurikaan ollut. Se on tuntunut oudolta. Olen vain ollut luottavaisin mielin, vaikka olenkin kaikki riskit tiedostanut. Aina jonkun etapin ylitettyämme olen ollut tietyllä tapaa helpottunut.

Kuva

Nyt ei enää puhutakaan mistään kovin kaukaisesta asiasta. Laskettuun aikaan on aikaa alle kuukausi ja tänään pyörähti käyntiin kolmaskymmenesseitsemäs raskausviikko! Käsittämätöntä...

Paniikkia minulle aiheuttaa lähinnä keskeneräinen lastenhuone, mutta tiedän että pärjäämme myös hetken ilman sitä. Jos niin nyt sattuisi käymään. Kesän alussa ajattelimme että vielä on runsaasti aikaa tehdä remonttia, mutta kappas kun se kesä menikin ohi ihan silmän räpäyksessä! Tai siltä se ainakin tuntuu.

Viime viikkojen aikana tuleva lapsi on alkanut oikeasti realisoitumaan, joten myös se on aiheuttanut pientä paniikinpoikasta.

"Mistä minä tiedän mitä pitäisi tehdä?"

"Olisiko pitänyt lukea jokin kirja?"

"Osaanko hoitaa omaa lastani?"

Kaikki lohduttavat että se tulee jokaiselle luonnostaan, mutta näin ensikertalaisena se tuntuu todella oudolta ajatukselta. Pitää vaan pystyä luottamaan itseensä ja tuohon mieheen. Toisinaan on varmempi olo, toisinaan taas ei...

Pikkuhiljaa alan jo odottaa vauvaa saapuvaksi. Haluaisin nähdä hänet! Kumpaa hän muistuttaa vai onko hän kenties tasainen sekoitus meitä molempia. Miltä MEIDÄN lapsi voikaan näyttää? Olen katsonut omia ja miehen vauvakuvia ja miettinyt sitä. Mutta lapsi on totta kai itsensä näköinen. Odotan hänen kasvuaan ja sitä kun huomaa kummalta hän perii luonnetta, kumpaa hän tottelee paremmin ja mitkä leikit häntä kiinnostaa. Odotan kaikkea!

Synnytystäkin odotan mielenkiinnolla, vaikka en tiedä oikeastaan mitä odottaa. Se on varmasti raju kokemus monessakin mielessä, mutta naisen keho on luotu siihen. Siihen tuntemattomaan on jotenkin helpompi hypätä.

Kuva

Vaikka raskausaikani on ollut melko vuoristorataa oireineen, voin silti rehellisesti sanoa että olen nauttinut tästä ajasta. Varsinkin nyt kun olo tuntuu todellakin vain paranevan kohti loppua! Toki tietyllä tavalla on tukalatkin oltavat, mutta tiedän että sellaista se on jokaisella ja sellaista sen kuuluukin olla. Joidenkin mielestä olen joutunut kestämään vaikka ja mitä, mutta itse taas ajattelen että olen päässyt aika helpolla.

En tiedä miten lapsettomuus on vaikuttanut raskausaikaan. Eihän minulla ole mitään vertailukohtaa. Voisin ajatella että pelottomuuteni on ainakin yksi lapsettomuuden tuotoksia. Ei enää vain jaksa tai osaa pelätä. On kokenut jo niin paljon, se turruttaa. Ja kuten olen monta kertaa kirjoittanutkin, lapsettomuus ei jätä minua ikinä. Koen edelleen ne samat tuskat kun luen blogeja, kirjoja tai katson jotain ohjelmaa. Tietää mitä se toinen käy läpi. En enää ajattele asiaa niin usein kuin ennen, mutta melko usein kuitenkin.

ps. Meidän vaunut saapuivat vihdoin viime viikolla monen mutkan kautta.

Närästyksestä

Ennen raskautta minua on tainnut närästää elämäni aikana täydet kaksi kertaa. Vähän Rennietä nassuun ja homma on helpottanut. Raskauden puoleen väliin mennessä koin toiset kaksi kertaa närästystä, joihin Rennie auttoi taas mainiosti. Viimeisen parin kuukauden aikana olenkin sitten saanut kokea närästystä vähän useammin!

En ole huomannut mitään tiettyä ruokaa tai juomaa mikä närästyksen laukaisisi. Siis toki jos "olen sillä päällä" että närästys on alkaakseen niin rasvaiset ruuat, tee ja hiilihapolliset juomat kannattaa jättää hetimmiten pois tai närästys laukeaa varmasti. Mutta toisinaan taas voin juoda vaikka kolme mukillista teetä päivän aikana, eikä tule mitään ongelmaa. Aika usein närästys vaivaa aina pari päivää putkeen ja sitten jättää minut rauhaan muutamaksi päiväksi.

Vielä vähän aikaa sitten närästys oli oikeastaan vain iltojen ja öiden kiusa. Mikä oli tietenkin todella mukavaa, kun valvoin närästyksen kourissa yön ja sitten menin töihin... Nykyään närästys saattaa nostaa päätään jo päivällä. Mutta kyllä se ihan selkeästi illaksi ja yöksi voimistuu jos on voimistuakseen.

Kotikonsteista maitotuotteet (maito, piimä, jogurtti, jäätelö) helpottavat tiettyyn pisteeseen saakka, näin ei tarvitse heti napsia lääkkeitä. Rennien teho on minun kohdalla loppunut jo aikoja sitten, mutta onneksi juuri niihin aikoihin tuli myyntiin uusi Reduflux. Sen teho on ainakin vielä (*koputtaa puuta*) riittänyt hyvin. Sitähän saisi napsia jopa neljä nappulaa kerrallaan, minä joudun ottamaan korkeintaan kaksi, joskus myös yksi riittää tuomaan helpotuksen.

Tiedän että närästyksen(kin) kanssa olen päässyt aika helpolla. Kaverillani on ihan valtavaa närästystä, mihin ei enää mitkään peruslääkkeet auta. Mutta kyllä sen huomaa että kun tila vähenee, niin närästys myös lisääntyy.

Taas blogikisassa ja vähän kuulumisia

Täällä siirryttiin äippälomalle virallisesti maanantaina! Viimeiset kolme viikkoa tein töitä melko kevyesti, viiden tunnin työvuorot olivat ihan maksimi mitä jaksoin ja nekin tekivät välillä tiukkaa. Lyhyiden päivien lisäksi tein myös lyhyttä viikkoa eli noin kolme työpäivää per viikko. Kaiken kaikkiaan, mielestäni selvisin töistä melko kunnialla. Ne helteet olivat tosiaan se pahin hetki, mutta silloin onneksi sain sitä sairauslomaa.

Kuva

Olotila on muuten aika hyvä. Tuntuu että miten pidemmälle raskaus etenee, sitä paremmin voin! Toki omat hidasteensa kasvava masuasukki tuo, mutta se on vain normaalia. Tänään iltapäivällä olisikin taas neuvolakäynti edessä.

Tulipa sitten lähdettyä myös tuon Hiekkalaatikon reunalta -blogini kanssa Kideblogien PAKSUNA-blogikisaan mukaan. Tämän blogin kanssahan olin aikoinaan mukana Kaksplussan kisassa ja vaikka sieltä ei voittoa tullut, oli se silti ihan kiva kokemus.

Toivottavasti myös täältä saan lukijoilta ääniä ja toivottavasti halukkaat (kiinnostuneet) myös pikkuhiljaa siirtyvät Hiekkalaatikon reunalta -blogin lukijoiksi. Tämä kun hiljenee koko ajan enemmän ja enemmän. Toki synnytykseen saakka (ja vähän sen ylikin) kirjoittelen tännekin!

Eli eli, äänestys tapahtuu Facebookissa täällä ja kiitän jo nyt kaikkia jotka jaksavat käydä minun blogia peukuttamassa! <3

Klik