Sunnuntai. Olemme saunomassa kavereidemme luona. Mies käy kaksi vuotiaan kummipoikamme kanssa pesemässä pojan kädet ja kasvot. Sen jälkeen he juttelevat, pelleilevät, leikkivät... Minä seuraan vierestä. Voi kuinka ihana näky! <3
Syyllisyys. Se on minun vika. Minun kehossa on vika, jonka vuoksi miehestäni ei tule isää, vaikka hän sen ansaitsisi. Mitä enemmän kummipoikamme kasvaa, huomaan aina selkeämmin kuinka mieheni kaipaa omaa lasta. Lapsille piti tulla ikäeroa vain vuosi, tai siitä haaveiltiin.
Olen alkanut pelkäämään. Pelkäämään sitä, että en voi enää sanoa miehelle vastaan tai valittaa mistään. Nyt kun asiaa ajattelen, niin taidan tajuta mistä tämä pelko kumpuaa. Mies kärsii jo tarpeeksi. Ja minä taas... Minä olen se, kuka on koko ajan useammin pahalla päällä, surullinen, itkuinen... Jokin kaukainen voima saa minut ajattelemaan, että jos tämän kaiken lisäksi vielä valitan koko ajan, mies kyllästyy ja etsii jotain parempaa.
Maanantaina puhuin miehelle tästä pelostani. Hän vakuutti että pelkoni on turha, täysin turha. Totta kai se on! Saan minä hänelle valittaa jos jokin asia tökkii, ei sitä saisi pelätä.
Toki ymmärrän etten saisi itseäni näistä soimata, ei näille mitään voi.
Ajatuksia vain...
Tänä kesänä olen itsekin vasta huomannut ja ymmärtänyt kuinka paljon mieskin tässä tilanteessa kärsii. Ei ole ollut mukavaa seurata, kun mies on innoissaan leikkinyt muiden lasten kanssa ja pitänyt niitä sylissä. Katseesta on nähnyt, kuinka paljon hänkin sitä omaa kaipaa. Olen syytellyt itseäni, mutta mies on sitä mieltä, että tämä on meidän yhteinen projekti, lapsettomuus ei ole mun syy, eikä me voida asialle mitään. Oikeassahan hän on, mutta silti mielessä pyörii samoja ajatuksia kuin sullakin.
VastaaPoista