Iloa ja surua

Viimeiset pari viikkoa onkin mennyt liian positiivisessa ilmapiirissä. Ei siis ole ihme, että tuntuu taas siltä kuin päälläni olisi kolme kiloa "sitä-itseään".

Koen huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa lähteä kuntosalille. Haluan vain olla kotona. Ehkä siksi että saan "mököttää" ihan rauhassa...?

Kaverini synnytti aikaisin tänä aamuna pikkuisen pojan. Olen toki todella onnellinen heidän puolesta ja heistä tulee ihan loistavat vanhemmat, mutta tämä pojan syntymä vain muistuttaa minua siitä, miten kaukana äitiydestä itse olen.

Kaverini raskausaika meni todella nopeasti. Jotenkin siihen vain tottui ja asia oli mulle ihan ok. Pystyn myös pikkuisen puhumaan hänen kanssa tästä meidän tilanteesta, mutta ei hän voi täysin ymmärtää mitä minä käyn läpi. Heillä kun tärppäsi heti ja hyvä niin, en toivoisi tätä omaa tilannettani kenellekään (no ehkä pahimmalle viholliselleni...). Kaveri tukee ja kyselee, on varmaankin ihan aidosti kiinnostunut. Se nyt on tärkeintä!

Työasiat, tai siis niiden puuttuminen, rassaa. Ihan kuin en kelpaisi mihinkään. En kalpaa äidiksi, en työntekijäksi. AMK-opiskelijaksi olen liian tyhmä.

Joop. Tälläinen masis-postaus tähän iltaan, toivottavasti kuvat edes vähän piristävät tätä.

Ehkä aamulla kaikki on taas valoisampaa?